Matkaraportti ja tulevaisuudennäkymiä

Blogin elinkaaren piti tulla päätökseensä jo kauan sitten, mutta niin ei käynyt. Tässä kohdassa blogin historiaa on aika tehdä pieni katsaus menneeseen, nykyiseen ja tulevaan. Pieniä muutoksia on luvassa, joten siksi on vähintään kiva katsoa, mitä on tapahtunut. 

Mistä lähettiin liikkeelle?

Vuoden 2016 keväällä RV-lehdessä taisteltiin naisen asemasta seurakunnassa. Jälleen kerran. Tällä kertaa kuitenkin osa meistä provosoitui kirjoittamaan vastineen. Pääkirjoittajana oli Tuomas Havukainen, mutta koko meidän teologiryhmämme pyöritteli ajatusta ja laittoi puumerkkinsä alle. 

Tiedossa oli, että syksyllä helluntailiikkeen Syyspäivillä tultaisiin käymään keskustelua naisten asemasta herätysliikkeessä. Keskustelua on kuitenkin pitkälti vaivannut faktatietojen puute: moni pitää ainoana Raamattua kunnioittavana vaihtoehtona sitä, että naiset pidetään hiljaa tai ainakin poissa johtopaikoilta. Joillekin siis naisten ja miesten yhteisen johtajuuden tunnustaminen olisi suuri harppaus kohti sukupuolettomuutta, Raamatun repimistä ja homoparien vihkimistä helluntaiseurakunnissa. Vaikka liikkeestä löytyy myös kansaa, joka suhtautuu kysymykseen raamatuntulkinnan kysymyksenä, ei kysymyksenä raamattu-uskollisuudesta, keskustelu ei ole vielä tasapäistä.

Mitä tahdoimme sanoa? Että Uudessa testamentissa ei ole rajoitusta, että vain miehet saisivat toimia johtajina. Itse asiassa näimme, että Uusi testamentti itse korottaa myös naisia johtajuusasemaan. Oleellista ei ole ihmisen sukupuoli, vaan hänen Jumalalta saamansa lahjat ja kutsumus.

Totesimme, että on aika puhua asiasta.

Kirjasta blogiksi 

Alun perin meidän piti kirjoittaa kirja, jossa asiaa olisi käsitelty johdonmukaisemmin, mutta työstäessäni sisällysluetteloa Tuomaksen kanssa alkukesän hikisinä hetkinä meihin iski valaistuminen, että aiheesta ei kirjoiteta huonoakaan kirjaa kuukaudessa. Olisi siis parempi aloittaa blogi aiheesta.

Sovimme, että kirjoitamme blogia helluntaiherätyksen Syyspäiviin asti, ja jos intoa riittää, niin vuoden 2016 loppuun saakka. Vuodenvaihteen molemmin puolin aloimme tehdä katsausta tapahtuneesta. Paljon oli puhuttu asiasta, paljon asian vierestä ja paljon oli avattu Raamatun tekstejä, jotka liittyvät asiaan. 

Kiitos tässä vaiheessa kaikille, jotka ovat osallistuneet! Kiitos teille, jotka olette tsempanneet! Kiitos teille, jotka olette vetäneet meitä turpaan! Kiitos teille, jotka olette laittaneet meidät selkä seinää vasten ja vaatineet tarkennuksia!

Tulevaisuus on kirkas ja klusterinen

Nyt on ollut liipaisimella se, mitä tulevaisuudessa pitää tehdä. Muuttua, jatkaa vai lopettaa? Sanottavaa olisi vielä paljon, joten lopettaminen ei tunnu reilulta. Totesimme, että muuttuminen on tässä yhteydessä paras vaihtoehto.

Tulevaisuudessa blogin toimintaperiaate on vähän kuin aikakauslehdellä tai journalilla: uusi issue tulee aina ajoittain, jolloin julkaisemme jollakin teemalla useamman blogitekstin ryppään. Eli jokaisen hiljaisuuden katkaisee useampi teksti jostakin teemasta, ja liittyy suoremmin naisten asemaan seurakunnassa tai naisten toimintaan Raamatussa.

Ensimmäinen rypäs tekstejä tulee ulos toukokuussa. Siinä on ainakin pitkään odotettu käsittely kohdasta 1. Kor. 14:34–35, pieni vaihtoehtokatsaus Ensimmäisen Timoteuskirjeen taustoihin sekä pohdintaa helluntailiikkeen tulevaisuudesta asian tiimoilta. Sitä kohti! 

KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Markus Mäenpää suorittaa teologian jatko-opintojaan Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta sekä nelivuotiaiden kaksospoikiensa tulivuorileikeistä.

Helluntailiike tarvitsee naisia ja miehiä yhdessä: RV-keskustelun loppulauseet

RV-lehdessä käytiin keväästä ja alkukesästä keskustelua naisen asemasta seurakunnassa. Ryhmämme kynäili useamman kommentin mielipidepalstalle, ja ryhmämme päätössanat julkaistiin tämän viikon lehdessä (46/2016). Koska kaikilla ei ole printtilehteä saatavilla ja netissä luettava versio haihtunee pian, laitamme tekstin myös blogiin luettavaksi:

Helluntailiike tarvitsee naisia ja miehiä yhdessä

Ristin Voiton palstoilla on keskusteltu naisten johtajuudesta seurakunnissa. Aihe on tärkeä, ja meidän väitteemme on ollut, että seurakunnassakaan johtajuudessa ei ole kyse sukupuolesta vaan Jumalan armoituksesta. Tämän tahdomme perustella suoraan Uudella testamentilla, emme vetoamalla vain kokemukseen tai hylkäämällä Raamatun arvovaltaa.

Tähän mennessä lehden palstalla käydyssä keskustelussa mielekkäintä on ollut keskustelu Raamatun teksteistä ja niiden tulkinnasta. Olemme kiitollisia kaikista haasteista, jotka ovat tarjonneet tilaisuuden pohtia väitteitämme.

Raamattu on Jumalan sanaa, jonka tulisi saada ohjata elämäämme ja käytäntöämme. Tarkoitus on yhdessä painia tämän Sanan merkityksen kanssa, ei spekuloida sillä, kuka tällä kertaa on feministi tai sovinisti, fundamentalisti tai liberaali.

Kuten olemme toistaneet, allekirjoitamme Raamatun auktoriteetin ja sanoudumme irti äärifeminismistä tai sukupuolineutraalista ideologiasta. Emme pyri häivyttämään sukupuolten eroa vaan toivomme seurakuntiin yhtä paljon hengellisiä äitejä kuin isiäkin.

Keskeinen lähtökohta on siinä, että luomisessa mies ja nainen asetettiin yhdessä hallitsemaan (1. Moos. 2:15). Naista ei asetettu alisteiseen rooliin, sillä heprean sana ”apu” (ezer) viittaa useimmissa tapauksissa Jumalaan ihmisten apuna. Hierarkkinen hallintasuhde on peräisin syntiinlankeemuksen kirouksesta. Kristus tuli kuitenkin korjaamaan synnin lisäksi lankeemuksen rakenteellisia seurauksia. Keskeisimpänä huomiona on myös, että ensimmäisen ja toisen sukupolven seurakunnassa oli naisjohtajia. He olivat 12 apostolin jälkeen valittuja johtajia, joihin nykyjohtajia voidaan monessa suhteessa rinnastaa. Paavali viittaa apostoli Juniaan (Room. 16:7), joka oli vieläpä arvostettu apostoli.

Juniasta ei voi tehdä miestä eikä hänestä voi tehdä muuta kuin apostolin. Yli vuosituhannen vallitsi yksimielisyys Junian naiseudesta, ja jopa ”naispappeutta” vastustanut Johannes Krysostomos (k. 407 jKr.) tunnusti Junian olleen naisapostoli. Keskeinen erimielisyys kirkkoisillä oli lähinnä siitä, oliko Junian nimi Junia vai Julia. Miehen nimi Junias tulee mukaan vasta myöhäisellä keskiajalla.

Myös Junian apostoliutta on vaikea kyseenalaistaa. Kreikankielisessä tekstissä on rakenne, jossa on sisäsijaa ilmaiseva prepositio ja monikon datiivi, joten se jäsentyy mielekkäimmin niin, että Andronikus ja Junia ovat itse apostoleita. Kohta ei voi tarkoittaa, että ”apostolit arvostavat heitä”, sillä tällöin Paavali olisi käyttänyt passiivin agenttirakennetta.

Junia käytti naisapostolina valtaa myös miesten yli, sillä on vaikea kuvitella arvostettua apostolia ilman auktoriteettia. Uudessa testamentissa on myös diakoni Foibe (Room. 16:1) sekä opettaja Prisca, jota Paavali yhdessä tämän miehen kanssa kehuu työtoverikseen, ja  Jonka hän jopa mainitsee kahdesti ennen miestä (Room. 16:3; 2. Tim. 4:19). Lisäksi Jeesuksen seuraajien joukossa on naisia, jotka evankeliumien tarkemman analyysin perusteella toimivat alkuseurakunnassa arvostettuina silminnäkijätodistajina.

Näiden huomioiden jälkeen on hyvä luoda katse niihin raamatunkohtiin, joilla yleensä perustellaan naisten alisteinen asema seurakunnassa. Vaatimus ”yhden vaimon miehenä” olemisesta (1. Tim. 3:2) selvenee siinä, että Paavalille Foibekin täyttää vaatimuksen. Kyse on siis ilmeisimmin yksiavioisuudesta.

Samoin 1. Kor. 14:34–35 näyttää vaientavan naiset, mutta koska Paavali muualla ei näytä olevan pahoillaan naisten puhumisesta profetoinnin muodossa (1. Kor. 11:5) tai Junian auktoriteetista, joka ilmiselvästi sisälsi puhumista, kohta ilmeisimmin puuttuu paikalliseen väärinkäytökseen.

Myös usein viitatussa kohdassa 1. Kor. 11:7–10 Paavali korostaa sukupuolten vastavuoroisuutta ja keskinäistä tasaveroisuutta Jumalan edessä (jakeet 11–12). Lisäksi Ensimmäisen Timoteuskirjeen toisen luvun monimutkainen tekstikohta kitkee seurakunnasta harhaoppia eikä rakenna johtajuushierarkioita.

Lopputulokseksi jää siis ymmärrys siitä, että Uusi testamentti avaa johtajuuden molemmille sukupuolille. Oli asia perheessä miten päin tahansa, seurakunta oli auki myös naisten johtajuudelle. Ajatuksemme eivät ole helluntailaisuudelle vieraita. Naiset ovat perustaneet pioneereina seurakuntia, kantaneet liikkeen kasvua harteillaan evankelistoina ja toimineet lähetystyössä vastuuasemissa. Pidämme siis luterilaisesta kirkosta tuotua, sukupuolittunutta pappisteologiaa vieraana tuontiaineksena helluntailaisuuteen, sillä yleisen pappeuden periaatetta noudattaen helluntailaisuudessa kyse ei ole erillisestä pappissäädystä, vaan Jumalan armoituksesta.

Suomen helluntailaisuudessa naisten vaikuttamismahdollisuudet ovat eri seurakunnissa erilaisia. Toisaalla naiset voivat palvella kaikissa toimissa aina pastoreina sekä johtotiimeissä asti, mutta toisaalla naiset rajataan pois palvelupaikoilta teologialla, jota on vaikea perustella. Toisissa paikoissa naisten johtajuuden kyseenalaistaminen lähentelee jo työpaikkakiusaamista.

Tilanteessa valitettavinta lienee epäjohdonmukaisuus: naiset saavat opettaa, toimia pastoreina sekä täysjohtajina lähetyskentällä, mutta samalla ”ylin johtajuus” halutaan säilyttää miesten käsissä. Tämä saattaa johtaa akrobaattisiin malleihin, jossa paperilla johtajaksi määritelty mies pyhittää valtarakenteet, oli tällä vaikutusta käytäntöön tai ei. Johtajuus ei ole vain sitä, mitä vanhimmisto tekee, vaan jokainen vastuussa oleva on johtaja. Valtarakenteen ylin Y-kromosomi ei riitä pyhittämään malleja, vaan kyse on kokonaisuudesta.

Itse olemme nähneet aiheen voimakkaan esillä pitämisen tärkeänä, sillä pidämme asiaa merkittävänä kutistumaan kääntyvän helluntailiikkeen tulevaisuuden kannalta. Emme aja naiskiintiöitä vanhimmistoihin, vaan tahdomme, että seurakunnat avaisivat ovet johtajuuteen jokaiselle, jonka Jumala on sukupuoleen katsomatta valtuuttanut.

Kuitenkin toivomme aiheen käsittelyyn kaikilta nöyryyttä ja kunnioitusta: nöyryyttä siinä, että jokaisen, myös meidän, tulee olla valmiita muuttamaan käsityksiään, jos perusteet näin vaativat. Kunnioitusta siinä, että eri tavalla ajattelevat eivät ole vihollisia, vaan veljiä ja sisaria.

Kunnioituksella edelleen

Tuomas Harri, Keuruu
Jonna Havukainen, Keuruu
Tuomas Havukainen, Keuruu
Sirkku Hoikkala, Kerava
Matti Kankaanniemi, Tyrvää
Anna Lehmuskoski, Tampere
Markus Mäenpää, Keuruu
Pilvikki Viitanen, Rovaniemi

Teksti on julkaistu aikaisemmin RV-lehden (45/2016) mielipidepalstalla.

KOMMENTOI TEKSTIÄ FACEBOOK-SIVULLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

Teksti on ainakin vielä luettavissa RV-lehden sivuilla.

Totuutta ja tulkintaa, osa 1: Älä tulkitse vaan lue!

Tässä meidän blogissamme on viime viikkoina vilissyt melkoinen määrä eksegetiikkaa eli wikipediamääritelmän mukaan pyhien kirjoitusten kriittistä tutkimista ja tulkintaa. Olemme tähän mennessä yrittäneet vyöryttää teidän lukijoiden ulottuville pohdintaa siitä, mitä Raamattuun sisältyvät erilaiset tekstit sanovat naisista ja miten meidän mielestämme niitä tekstejä tulisi ymmärtää.

Tämän blogin tarkoitus on herättää keskustelua naisten asemasta nimenomaan Raamatun pohjalta ja Raamattuun nivoutuen, sillä me tämän blogin kirjoittajina uskomme, että Raamattu on meille kristityille opillinen auktoriteetti ja että Raamattuun tulee siksi suhtautua vakavasti. Me Naispastorin bloggaajat (tai muutkaan egalitaarisen eli sukupuolien tasavertaisuutta painottavan näkemyksen kannattajat) emme kuitenkaan ole ainut taho, joka pyrkii tutkimaan ja tulkitsemaan Raamattua tosissaan. Tässä naiskysymyksessä myös komplementaristinen (tulkintamalli, jonka mukaan tietyt seurakunnalliset palvelutehtävät kuuluvat vain miehille) tulkintakunta pohjaa ajatuksensa Raamattuun.

Koska Raamattu on meille herätyskristillisille helluntailaisille iso arvo, on oikeastaan luonnollista, että keskustelu naisia käsittelevistä kohdista on samalla laajempi keskustelu raamatuntulkinnasta. Eli vielä yhdellä tavalla sanottuna naiskohtien käsitteleminen johtaa meidän väistämättä pohtimaan kysymyksiä siitä, millä tavalla ajattelemme Efesoksen historiallisen tilanteen vaikuttaneen Paavalin kirjoittamiin ohjeisiin, miten uskomme kirkkohistorian vaikuttaneen Junian sukupuolen tulkitsemiseen tai voisimmeko ajatella, että kaikki Paavalin kirjeissä oleva teksti ei ehkä alun perin olekaan Paavalin itsensä kirjoittamaa.

Älä tulkitse vaan lue!

Koska puhe Raamatun tulkinnasta herättää usein voimakkaitakin tunteita ja on altis monille väärinymmärryksille, tarkoituksenani on muutaman postauksen verran käsitellä puhtaan naisasian sijaan laajemmin raamatuntulkintaa. Tämä ensimmäinen kirjoitus nivoutuu myös omaan henkilökohtaiseen historiaani Raamatun lukijana ja tulkitsija. Koko ajatus siitä, että Raamattua ylipäätänsä tulisi tulkita, ei nimittäin ole ollut minulle mikään itsestäänselvyys.

Oma kristillinen taustani on helluntailaisuudessa, ja meillä helluntailaissa ei olla perinteisesti oltu välttämättä järin innostuneita Raamatun tulkitsemisesta. Me olemme pikemminkin pyrkineet ”lukemaan Raamattu niin kuin se on kirjoitettu” ja jättämään kaikenlaisen tulkitsemisen perinteisesti melko epäilyttävänä sakkina pidettyjen teologien ja muiden kirjanoppineiden alueeksi. Teologit ovat tässä perinteisessä ja karrikoidussa käsityksessä niitä, jotka sotkevat Jumalan selkeän sanan ja tekevät asioista niin vaikeita, että kukaan ei enää tiedä, mikä on totta.

Helluntailaiseen eetokseen kasvaneena itsekin nuorempana ajattelin, että Raamattua pitää tulkitsemisen sijaan lukea. Tulkinta oli tässä ajattelumallissani vain niille, jotka eivät tahtoneet noudattaa Jumalan sanaa ja jotka etsivät tekosyitä olla tottelematta sitä. Olin myös jollain tavalla ylpeä siitä, että siinä missä luterilaisella kirkolla oli oppi ja kaikenlaista traditiota, niin meillä helluntaissa olimme suoraan kiinni Raamatun totuudessa ja välittömässä alkuseurakunnan mallissa. Minä halusin lukea Paavalia kirjaimellisesti sotkematta siihen mitään luthereiden tai muiden ihmisten käsityksiä tai opillisia koukeroita.

Väistämätön tulkinta

Vuosien varrella ajatukseni tulkinnattomasta Raamatun lukemisesta on kuitenkin joutunut kokemaan muutosta. Ensiksi huomasin, että kristityillä oli varsin monesta asiasta erilaisia näkemyksiä, joiden kaikkien totuudellisuutta perusteltiin sillä, että ”Raamattu selvästi sanoo näin”. Koska kaikki toisilleen vastakkaiset näkemykset ylöstempaamisesta tai avoliitosta eivät kuitenkaan voineet olla yhtä aikaa totta, jouduin etsimään omille näkemyksilleni perusteluja uudella tavalla oman mutuni ulkopuolelta.

Toiseksi erityisesti Iso Kirja-opintojen myötä huomasin myös, että oma ”kirjaimellinen” lukutapani sisälsikin itse asiassa todella paljon tulkintaa.  Aloin huomata, että esimerkiksi monet Jeesuksen vertauksista ja puheista avautuivat minulle, 2000-luvun suomalaiselle, eri tavalla kuin mitä ne olivat avautuneet Jeesuksen aikalaisille. Koska en tuntenut yhtään juutalaista ajanlaskun alun kulttuuria, moni vivahde ja yksityiskohta meni minulta ihan ohi ymmärryksen. Toisaalta aloin pohtia myös sitä, että Paavalin kirjeet eivät suinkaan olleet alun perin suunnattuja suomalaiselle kotiseurakunnalleni vaan ne oli kirjoitettu varhaisille kristityille Välimeren ympäristössä noin 2000 vuotta sitten. Vaikka Paavalin tekstien takana olevat periaatteet olivatkin seurakuntani toiminnan ohjenuoria, niin historian tekemä kuilu oman aikani ja Paavalin ajan välillä teki joidenkin kohtien ymmärtämisestä ja soveltamisesta monimutkaisempaa.  Esimerkiksi seurakuntamme vahtimestarit eivät tervehdi suukottamalla jokaista ovesta sisään eksyvää kanssauskovaa.

Tulkinnan tarve tulee vahvimmin esille aina silloin, kun joutuu törmäämään toisiin, jotka ajattelevat eri tavalla. Silloin toivottavinta on, että meillä on perusteltu tulkinta, ei se, että kiellämme koko tulkinnan tarpeen. Kaiken jälkeen olen päätynyt siihen, että en voi suhtautua Raamattuun jotenkin kaikesta muusta todellisuudesta irrallisena osana. Tulkitsemme asioita, oli kyse sitten uutisotsikoista, asiatekstistä, laulujen sanoituksista tai pyhistä kirjoituksista.

_________________

Anna Lehmuskoski on teologian ja (jos Herra suo, niin pian) yhteiskuntatieteiden maisteri sekä seurakunta-aktiivinen helluntailainen nainen.

Nainen vaietkoon seurakunnassa, osa 2: rajauksia kieltoon

1. Kor. 14:34–35 ei sinänsä estä naisia johtamasta seurakuntaa, mutta se vaientaa heidät kolminkertaisella kiellolla, minkä jäljiltä johtaminen olisi mahdollista korkeintaan viittomamerkein. Kuitenkin vaientaminen on niin perinpohjaista, että se on aiheuttanut melkoista päänvaivaa Paavalin tulkitsijoille.

Edellisessä blogitekstissäni esittelin 1. Kor. 14:34–35 ”kirjaimellista” lukutapaa, ja totesin sen ongelmalliseksi. Kirjaimellinen tulkinta kyllä pitäytyy tekstin luonnollisessa lukutavassa, mutta se aiheuttaa monia tuskastuttavia ristiriitoja aina siihen pisteeseen asti, että Paavalin oma ajattelutapa vaikuttaa ristiriitaiselta ja epäjohdonmukaiselta. Tämä ristiriita on saanut monet tulkitsijat ehdottamaan vaihtoehtoisia tulkintatapoja, joissa sinänsä ehdottomalta vaikuttavaa kieltoa on pyritty rajaamaan tai pehmentämään jollakin tavalla.

Rajattu tulkinta: Paavali vaatii naisia olemaan vaiti, mutta vain tietyin ehdoin, tai kielto koskee vain tiettyjä naisia Korintin seurakunnassa

Nykyään on suositumpaa pehmentää tekstin kirjaimellista ja ehdotonta tulkintatapaa rajaamalla kieltoa jollakin tavalla. Kyseessä on siis Paavalin kielto, mutta sitä ei nähdä kaikkia aikoja, paikkoja ja seurakuntia koskevana kieltona, joka vaientaisi naiset kertakaikkisesti.

Kieltoa rajaamaan on ehdotettu erilaisia vaihtoehtoja:

(1) Kielto koskee naisten puhumista vain tietyissä tilanteissa, kuten virallisissa opetustilanteissa tai seurakunnan ulkopuolisillekin avoimessa kokoontumisessa;
(2) kielto kohdistuu vain tiettyihin naisiin (väärät profeetat tai opettajat, täysin kouluttautumattomat ja muuten häiriköivät naiset, vain naimissa olevat naiset jne.) Korintin seurakunnassa;
(3) kielto koskee vain tiettyä tapaa puhua (ei-liturginen tai ei-inspiroitu puhe, häiritsevä jutustelu, ”tyhmät” kysymykset, ekstaasinomainen kontrolloimaton puhe jne.).[1]

Vaikka kiellon mahdollisten ja esitettyjen rajausten kirjo on lähes loputon, näille kaikille selitystavoille on yhteistä se, että kieltoa yritetään selittää jollakin kulttuurillisella tai kontekstuaalisella tekijällä. Näin jakeiden sanoma pystytään rajaamaan tai pehmentämään, ja kielto saadaan harmonisoitua Paavalin muiden opetusten kanssa.[2]

Kun puhutaan naisen asemasta seurakunnassa ja Paavalin sanoja pidetään kaikkia kristittyjä velvoittavina, kolme eri tapaa rajata kieltoa tuottavat erilaisia vaihtoehtoja suhtautua asiaan. Jos kielto rajataan tiettyjä tilanteita, kuten jumalanpalvelusta, koskevaksi, naiset tuskin voivat opettaa tai johtaa seurakunnassa. Jos sen sijaan kielto rajataan vääriin profeettoihin tai häiritsevään lörpöttelyyn, ei vaikutus välttämättä ole erityisen suuri.

Yhdistelemällä paras

Taustatekijöitä voidaan myös yhdistellä, ja näin onkin kyetty luomaan toinen toistaan historiallisesti uskottavampia skenaarioita. Esimerkiksi Dunnin mukaan jakeista kuvastuva ”jännite” johtuu juuri siitä, että kristityt kokoontuivat kodeissa, jossa kulttuurillisesti vallalla ollut patriarkaalisuus ilmeni mitä voimakkaimmin.[3] Ongelma olisi siis ollut siinä, että naiset käyttäytyivät seurakunnan kokouksen varjolla tavalla, joka oli muuten sopimatonta kodeissa.[4] Tällöin häiritsevää ei siis ollut naisten toiminta sinänsä, vaan sen implikaatiot miehen hallintavaltaa vastaan kodissa/perheessä (patria potestas), jonka Paavali halusi säilyttää.[5]

Kun ottaa huomioon Dunnin kuvaileman taustatekijän seurakunnan kokoontumisista, voi hyvinkin vapaasti kehitellä erilaisia kulttuurillisesti ”häpeällistä” tapoja, joilla naiset olisivat voineet puhua: että naiset esittivät arvostelevia kysymyksiä muille kuin omille aviomiehilleen, tai että he kyselivät omilta miehiltään liian julkisesti ikään kuin kyseenalaistaen heidät.[6] Yksi suosittu muunnos edellisestä on, että kielto liittyi erityisesti (avio)miesten profetioiden arvostelemiseen julkisesti.[7] Tässä tulkintatavassa juuri tämä arvosteleminen nähdään erityisen häpeällisenä, koska siinä nainen olisi ollut auktoriteettiasemassa suhteessa mieheensä.[8]

Tulkinnat kaatuvat tekstiin itseensä

Vaikka tämänkaltaiset ”ehdolliset kiellot” ovat olleet erittäin suosittuja tulkintoja, ehkä jotain kertoo se tosiasia, ettei yksikään versio ole saavuttanut yleistä hyväksyntää tutkijoiden parissa.[9] Lisäksi yksikään näistä vaihtoehdoista ei ole ongelmaton.[10]

Kaikkein tärkeintä on, että jakeista itsestään ei löydy mitään selvää vihjettä kiellon rajoittamiseksi johonkin yksittäiseen tai useampaan seikkaan.[11] Tulkinnat lähtevät liikkeelle siitä, että ”ei tämä teksti voi tarkoittaa sitä, mitä se sanoo”, ja sen jälkeen pyritään rakentamaan se, mitä se voisi sanoa, kun se ei voi tarkoittaa sitä, mitä se tarkoittaa.

Meillä ei ole mitään tekstistä tai kirjeestä itsessään nousevia perusteita, jotka osoittaisivat, että kohdassa 1. Kor. 14:34‒35 olisi kyse eri naisista, joiden aiemmin oletetaan puhuneen jumalanpalveluksessa (esim. 1. Kor. 11:2‒16), tai että kyse olisi erityyppisestä ”tilaisuudesta”, kokoontumisesta tai liturgian osasta, tai että kyse olisi jotenkin ratkaisevasti erityyppisestä puheesta kuten ”ei-inspiroitu” puhe, profetioiden arvostelu tai muu asiaton keskustelu. Päinvastoin esimerkiksi λαλεω (laleo)-sanan ymmärtäminen näin kapeassa merkityksessä ei tunnu ollenkaan oikeutetulta.[12] Sana tarkoittaa yleisesti ”puhumista”. Teksti ei myöskään sano mitään tietystä tavasta puhua, vaan ylipäänsä puhumisesta seurakunnan kokoontumisessa.[13]

Puolensa, mutta millä hinnalla

Tulkintojen ansiona voidaan nähdä se, että Paavali voidaan nähdä johdonmukaisena ajattelijana tai ainakin johdonmukaisena kirjoittajana; hän ei toisaalla kehu naistyötovereitaan ja toisaalla vaadi kaikkia naisia vaikenemaan, eikä hän vahingossa lipsauttele asioita, joita ei tarkoita. Näillä tulkinnoilla positiivisen tuloksen saavuttaminen vaatii kuitenkin aimo annoksen harmonisaatiota, ja joskus jopa syyllistymistä varsinaiseen hermeneuttiseen akrobatiaan.[14] Ongelmaksi muodostuu se, että tulkinnat eivät noudata tekstin luonnollista lukutapaa, eli ne eivät aidosti hyväksy kiellon ehdotonta, kolminkertaisesti toistettua sävyä. Lisäksi vaikka monet ehdotetuista kiellon rajauksista ovat historiallisesti aivan mahdollisia, ne jäävät lopulta hyvin spekulatiivisiksi. Vakavin eksegeettinen ongelma on se, että tulkinnoille ei löydy tekstistä itsestään mitään tukea.

Mistä veneestä sitä itsensä löytääkään?

Raamatuntulkinnallisesti rajaukset ovat mielenkiintoisia, sillä jos puhutaan ”tekstin selvästä merkityksestä”, niin tässä tekstin ympärille rakennetaan melkoisia selitysmalleja, joilla saadaan pelastettua teksti tarkoittamasta sitä, mitä se tarkoittaa. Yleensä naisjohtajuuden puolustajia syytetään tekstien ”selittämisestä pois”, mutta tässä yllättäen ne, jotka hyväksyvät edes naisten todistuspuheenvuorot seurakunnissa, löytävät itsensä samasta poisselittäjien purresta. Tämä on ihan hyväksyttävää, mutta jokaisen on hyvä tietää, missä seisoo.

Rajoitettujen tulkintojen haasteiden vuoksi tekstille on annettu myös toisenlainen selitysmalli. Siitä lisää seuraavaksi.

_________________

Tuomas Harri on Keuruun helluntaiseurakunnan johtava pastori, käyrätorvensoittaja ja teologian maisteri. Tuomas suhtautuu teologiaan ja käytännön seurakuntatyöhön yhtä suurella intohimolla kuin musiikkiin ja taiteeseenkin. Hän unelmoi avoimutta ja kaikenlaista ihmisyyttä vaalivasta seurakunnasta sekä teologian jatko-opinnoista.

Viitteet

[1] Ks. esim. Morris 1985, 197; Thiselton 2000, 1147; Dunn 2009, 810‒814; Keener 2005, 118‒119; Thiselton 2000; Witherington 1990. Katso kuitenkin Fee 1987, 704.

[2] Fitzmyer 2008, 528‒529.

[3] Dunn 2009, 810‒814.

[4] Dunn 2009, 811.

[5] Ibid.

[6] Ympäröivässä kulttuurissa enemmistön mielestä olisi ollut sopimatonta naisen ottaa ”neuvojan” rooli; ks. Keener  2005, 118‒119; Dunn 2009, 810‒814.

[7] Näin esim. Dunn 2009, 810‒814; Keener 2005, 118‒119; Thiselton 2000; Witherington 1990.

[8] Ibid.

[9] Ks. Payne 2009, 221‒224, ja Fee 1987, 703.

[10] Vrt. Johnson 2009, 143‒144.

[11] Ainoa tekstissä oleva vihje, joka voisi viitata jonkinlaiseen rajaukseen, on jakeessa 35, jossa sanotaan, että naisten tulee kysyä kotona miehiltään, jos tahtovat oppia.

[12] Johnson 2009, 144. Paavali ei missään käytä sanaa λαλεω, laleo näin kapeassa tai spesifissä merkityksessä (Mare 1976, 276). Ne yhtäläisyydet jotka jakeiden 34‒35 sanastosta on löydettävissä ympäröivän kontekstin kanssa (Ks. Loader 2012, 384), jäävät hyvin pintapuolisiksi ja ongelmallisiksi (Vrt. Beattie 2005, 57; Bilezikian 2006, 111; Danker 2000, 1042; Fitzmyer 2008, 532‒533; Horsley 1998, 189; Johnson 2009, 144; Payne 2009, 220).

[13] Fee 1987, 708; Johnson 2009, 144.

[14] Bilezikian 2006, 111.

Nainen vaietkoon seurakunnassa (1. Kor. 14:34–35), osa 1

Kun puhutaan Paavalin näkemyksestä naisten asemasta seurakunnissa, yksi tärkeimmistä raamatunteksteistä on 1. Kor. 14:34–35. Siinä naisten käsketään vaieta seurakunnissa ja olla alamaiset. Kyseinen teksti tunnetaan kuitenkin varsin vaikeatulkintaisena. Aiheesta käydään kiivasta keskustelua, joten on järkevää esitellä ja arvioida eri tulkintatapoja. Viimein meille jää kysymys, mitä jakeiden varaan voi ja tulee rakentaa, kun kyse on naisten palvelutehtävästä seurakunnassa.

Tekstin alkuperäisen merkityksen lisäksi on hyvä kiinnittää huomiota myös jakeiden kulttuuri- aika- ja paikkakuntasidonnaisiin seikkoihin. Taustalla on pitkälti kysymys siitä, voiko jakeiden vaikenemiskieltoa yleistää ja pitää ajattomana, normatiivisena käskynä? Toisin sanottuna, ulottuuko jakeiden ehdottomalta vaikuttava puhekielto kaikkiin naisiin kaikissa seurakunnissa kaikkina aikoina, myös meidän aikanamme?

Sarjan ensimmäisessä tekstissä katsomme itse tekstiä ja käsittelemme niin sanottua ”kirjaimellista” tulkintaa. Toisessa osassa esitän kaksi vaihtoehtoista tekstin tulkintatapaa, jotka ovat suosiossa tutkijoiden parissa. Sarjan viimeiset osat käsittelen ns. interpolaationhypoteesia, jonka mukaan teksti ei ole alkujaan peräisin Paavalin kynästä, vaan on jonkun muun tekemä, myöhäisempi lisäys.

1. Kor. 14:34–35 teksti ja sen merkitys

34. olkoot vaimot vaiti teidänkin seurakunnankokouksissanne, sillä heidän ei ole lupa puhua, vaan olkoot alamaisia, niinkuin lakikin sanoo.
35. Mutta jos he tahtovat tietoa jostakin, niin kysykööt kotonaan omilta miehiltään, sillä häpeällistä on naisen puhua seurakunnassa.

Kappaleessa näyttää olevan vain yksi selkeä huolenaihe: ”naiset olkoot vaiti seurakunnan kokouksissa”. Tämä toistetaan vielä kaksi kertaa eri muodossa: ”heidän ei ole sallittua puhua” ja ”on häpeällistä naisen puhua seurakunnassa”.[1]

αἱ γυναῖκες, hai gynaikes (”naiset”, mon. määr.) sekä ἐν ταῖς ἐκκλησίαις, en tais ekklesiais (”seurakunnissa”) perusteella kirjoittaja viittaa todennäköisimmin kaikkiin naisiin kaikissa seurakunnissa. Viittaus ei ole vain tiettyihin naisiin tai pelkästään ”vaimoihin” Korintin seurakunnassa.[2]

Käsky σιγάτωσαν, sigatosan (”olkoon vaiti”) ja perustelu οὐ γὰρ ἐπιτρέπεται αὐταῖς λαλεῖν, ou gar epitrepetai autais lalein (”sillä heidän ei ole sallittua puhua”) ovat sävyltään absoluuttisia ja autoritäärisiä: ”naiset älkööt puhuko seurakunnissa, piste”[3]. Vaikka tällainen ”perustelematon” naisten puhumista koskeva totaalikielto onkin tavatonta nykyisessä läntisessä maailmassa, se ei kuitenkaan haasta oman aikansa vallalla olevaa kulttuurillista käytäntöä millään tavalla.[4] Kehotus vastaa lukijoiden kulttuurillista käsitystä siitä, miten naisten tulee käyttäytyä julkisella paikalla, joten sisältö olisi lähtökohtaisesti otettu vastaan varsin hyväksyvästi, eikä sitä olisi ollut tarvetta sen enempää perustella.[5]

ἀλλ’ ὑποτασσέσθωσαν, all’ hypotassesthosan (”vaan olkoon alistuneet”) saattaa olla yleinen viittaus naisen asemaan suhteessa miehiin seurakunnassa,[6] naisen alamaisuuteen omaan aviomieheensä nähden tai näihin molempiin. 1. Kor 14 kontekstissa kuitenkin puhutaan seurakuntajärjestyksestä, joten ensimmäistä vaihtoehtoa voi pitää todennäköisimpänä.[7] Joka tapauksessa sanonta paljastaa kirjoittajan käsityksen naisten asemasta, joka sopii kulttuurillisesti kyseiselle aikakaudelle.

καθὼς καὶ ὁ νόμος λέγει, kathos kai ho nomos legei (”kuten laki sanoo”). Viittaus ”lakiin” on erikoinen, sillä se ei lainkaan muistuta Paavalin tapaa puhua laista muualla. Juutalainen laki ei muutenkaan sano mitään jakeiden 34–35 kaltaista. Kyseessä ei todennäköisesti ole viittaus kohtaan 1. Moos. 3:16, kuten jotkut ovat esittäneet,[8] sillä 1. Moos. 3:16 ei käsittele tarkalleen ottaen samaa asiaa, eli naisen vaikenemisesta seurakunnassa.[9] Jotkut toiset ovat ehdottaneet että tässä ”lailla” saatetaan viitata johonkin rabbiiniseen traditioon. Siinä tapauksessa samankaltainen viittaus ”lakiin” löytyisi myös Josefukselta (C. Ap. 2.200‒201).

Jakeen 35 εἰ δέ τι μαθεῖν θέλουσιν, ἐν οἴκῳ τοὺς ἰδίους ἄνδρας ἐπερωτάτωσαν•, ei de ti mathein thelousin, en oiko tous idious andras eperotatosan(”vaan jos he tahtovat oppia jotain, kysykööt miehiltään kotona”) osoittaa, että kiellon motiivina ei kuitenkaan ole halu evätä naisten mahdollisuuksia oppia. Toisaalta kehotus pyytää selitystä – kotonaan ja omalta aviomieheltään – alleviivaa sitä, että naiset eivät saa lainkaan puhua seurakunnan kokouksessa. Kyseessä näyttäisi siis olevan totaalinen kielto, joka pätee kaikenlaiseen puheeseen.

αἰσχρὸν γάρ ἐστιν γυναικὶ λαλεῖν ἐν ἐκκλησίᾳ., aiskhron gar estin gynaiki lalein en ekklesia (”sillä naisen on häpeällistä puhua seurakunnassa”) korostaa vielä kiellon syytä: kyseinen toiminta on ”häpeällistä”. Tämä heijastelee jälleen kerran sen ajan kulttuurillisia normeja ja kirjoittajan huolenaihetta.[10]

Kirjaimellinen lukutapa: Paavalin ehdoton kielto – ”naiset, nyt turpa kiinni seurakunnassa!”

Tekstin 1. Kor. 14:34–35 kirjaimellinen lukutapa eli jakeiden tulkitseminen ”yksinkertaisimmassa merkityksessä” on historiallisesti yleisin ja kirkkohistoriallisesti vaikutusvaltaisin tulkintatapa.[11] Tämän tulkintatavan mukaan Paavali on huolissaan joidenkin naisten ”häpeällisestä” käytöksestä ja kieltää siksi naisilta kaikenlaisen puhumisen seurakunnan kokoontumisissa, ainakin Korintin seurakunnassa, ellei jopa kaikissa seurakunnissa (tässä kohtaa tulkitsijat ovat erimielisiä, ja raamatunkäännöksetkin eroavat toisistaan siinä, liittävätkö ne jakeen 33b ”niinkuin kaikissa pyhien seurakunnissa” edeltävään kappaleeseen vai jakeiden 34–35 yhteyteen).

Vaikka tämän ”kirjaimellisen” tulkintatavan vahvuus onkin siinä, että se noudattaa tekstin luonnollisinta lukutapaa, ongelmat ovat kuitenkin ilmeiset: tämä tulkinta aiheuttaa nimittäin selvän ristiriidan Paavalin omien ajatusten välillä, jopa saman kirjeen sisällä! Tiedämme,

(a) Paavalin hyväksyvän naisten profetoinnin, kun heidän päänsä vain on ”peitettynä” (11:2–16),
(b) Paavalin ajattelevan, että ”kaikilla” on jotakin sanallista jaettavaa seurakunnan kokouksessa (14:26),
(c) että ”kaikki” saattavat profetoida (14:24,31),
(d) että Paavali soisi ”kaikkien” puhuvan kielillä (14: 4, 5, 18, 23, vrt. 27) ja
(e) että Paavali kehottaa tavoittelemaan profetian lahjaa ja olla lopettamasta kielillä puhumista (14:39).[12] 

Jos siis 14:34–35 on tulkittava ”niin kuin siinä selvästi sanotaan”, Paavali on selvästi ristiriidassa muiden opetustensa kanssa, erityisesti Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä. Kun tähän lisätään muut Paavalin tekstit, jotka puoltavat naisten julkista puhumista seurakunnissa, ristiriita on sietämätön.

Raamatuntulkinnan sisäisen johdonmukaisuuden periaatteen mukaan, kirjaimellista lukutapaa ei siis voida pitää uskottavana. Naisten rukoileminen ja profetointi oli tavallista Korintin seurakunnassa, eikä naisten osallistuminen seurakunnan kokoontumisiin puhumalla tunnu muutenkaan olevan Paavalille mikään ongelma, päinvastoin.

Pyhä yksinkertaisuus → Pyhä Johdonmukaisuus

Kirjaimellisen selitystavan ongelmallisuuden vuoksi 1. Kor. 14:34–35 kieltoa ei voida ainakaan sellaisenaan soveltaa nykykeskusteluun naisten palvelutehtävistä. Tekstin kirjaimellisen lukutavan yhdistäminen omana aikanamme käytävään keskusteluun naisten palvelutehtävistä seurakunnissa voi saada aika hupaisia piirteitä. Löytyyköhän mistään sellaista seurakuntayhteisöä, joka oikeasti noudattaa tätä kieltoa vaimentaen naiset täysin seurakunnan kokoontumisissa? Ainakin niiden, jotka vannovat ”kirjaimellisen” tai ”yksinkertaisen” lukutavan nimeen, tulisi johdonmukaisesti noudattaa kieltoa ja soveltaa sitä naisten kaikenlaiseen puheeseen seurakunnassa. Joko näitä jakeita on itse noudatettava, tai sitten niitä ei pidä käyttää ”Raamattuhan selvästi sanoo” -tyyppisenä lyömäaseena naisten palvelemista vastaan seurakunnissa. Kun kerran kieltoa koetaan tarvetta pehmentää käytännössä, ehkä kannattaa tarkastella myös kilpailevia selitystapoja. Näihin menemme sarjan seuraavissa osissa.

_________________

Tuomas Harri on Keuruun helluntaiseurakunnan johtava pastori, käyrätorvensoittaja ja teologian maisteri. Tuomas suhtautuu teologiaan ja käytännön seurakuntatyöhön yhtä suurella intohimolla kuin musiikkiin ja taiteeseenkin. Hän unelmoi avoimutta ja kaikenlaista ihmisyyttä vaalivasta seurakunnasta sekä teologian jatko-opinnoista.

Viitteet

[1] Fee 1987, 705; Bilezikian 2006, 110‒111. Antiikin ihmisille oli tyypillistä, että asia toistetaan peräti kolme kertaa: näin alleviivattiin sen tärkeyttä, täyteyttä ja auktoriteettia. Tämä on myös muualta UT:stakin tuttu tapa (Vrt. Payne 2009, 218.)

[2] Ks. Fee 1987, 796; Payne, 2009, 261.

[3] Payne 2009, 219; Vrt. Payne 2009, 218‒219; Bilezikian 2006, 111. Vrt. myös Chrysostom (Hom. In ep. ad. 1. Cor. 37.1), jonka mukaan Paavali tässä suorastaan ”ompelee heidän suunsa umpeen...” (teoksessa Payne 2009, 219).

[4] Kreikkalaisessa julkisessa kokoontumisessa normaali käytäntö oli, että naiset eivät saaneet puhua, ja siksi naisten julkinen profetointi seurakunnassa varmasti olisikin häirinnyt monia (Ks. Payne 2009, 217‒218; Ks. myös Dunn 2009, 813; Collins 1999, 521‒522).

[5] Vtrt. Payne 2009, 217‒219; Talbert 2002, 114‒145.

[6] Esim. Morris 1985, 197‒198.

[7] Fee 1987, 707; Ks. Morris 1985, 197‒198.

[8] Näin esim. Orr & Walther (1976, 312).

[9] Fee 1987, 707.

[10] Ks. Dunn 2009, 812‒3; Fitzmyer 2008, 532; Collins 1999, 522.

[11] Payne (2009, 219) huomauttaa, että noin kahteen tuhanteen vuoteen yhdelläkään kommentaattorilla ei ole ollut tarvetta selittää jakeita missään muussa kuin sen ”kirjaimellisessa” merkityksessä.

[12] Vrt. Perustelut teoksissa Bilezikian 2006, 111; Payne 2009, 219, Ehrman 2005, 183‒184; 2006, 94, ja Talbert 2002, 115, Parker 2008, 276; DeConick 2011, 72

Lähdeluettelo tulee viimeisen osan yhteyteen

Blogi naisten asemasta – eivätkö uskovaiset jo muutenkin riitele tarpeeksi?

Naisten asema ja johtajuusroolit seurakunnassa on yksi herätysliikkeemme tämänhetkisistä mielipiteitä jakavista aiheista, ja tiesimme sohaisevamme muurahaispesää alkamalla puhua miesten ja naisten yhteisestä, tasavertaisesta johtajuudesta. Tämänkin blogimme kanssa olemme jo onnistuneet sekä ihastuttamaan että vihastuttamaan nettikeskustelijoita, mitä tosin ounastelimme jo blogia suunniteltaessa.

Koska blogimme aihe herättää tunteita, osa saamastamme palautteesta on pohtinut sitä, oliko tällainen kontroversiaali blogi ylipäätänsä järkevää perustaa. Eikö meidän kannattaisi pikemminkin keskittyä rakentamaan kuin hajottamaan, miksi ottaa puheeksi aihetta, joka saa aikaa ristiriitoja ja voisimmeko tällaisen ”kehällisen” aiheen sijaan mieluummin keskittyä evankeliointiin tai muuhun kristinuskon ytimeen? Kysymykset ovat olleet hyviä, mutta niistä huolimatta silti ajattelemme, että miesten ja naisten yhteisestä johtajuudesta on tarpeen puhua ainakin kolmesta syystä.

1. ”Panepa omalle kohalle”-periaate

Provosoivasti sanottuna jokaiselle ihmiselle on ominaista nähdä kehällisinä ne asiat, jotka eivät kosketa häntä tai eivät ole hänelle tärkeitä. On siis varmasti totta, että mikäli satut olemaan 50-vuotias vanhimmistoveli, kysymys naisten naisten johtajuudesta seurakunnassa ei koske sinua omakohtaisesti ja on sinun näkökulmastasi varmasti kehällinen. Mutta jos taas satuit syntymään tytöksi ja olet nyt 25-vuotias seurakuntatyöstä unelmoiva nainen, koskee naisten johtajuus hyvin kokonaisvaltaisesti omaa tulevaisuuttasi ja kysymystä siitä on hiukan vaikeampi pitää täysin kehällisenä.

Kysymys naisten johtajuudesta on eri tavalla keskeinen 50-vuotiaalle vanhimmistoveljelle ja parikymppiselle naiselle.

Totta kai naisten asema seurakunnassa on vaikkapa Kristuksen jumaluuteen verrattuna ihan täydellisen kehällistä, mutta en silti ajattele, että se on riittävä peruste vaieta aiheesta. ”Panepa omalle kohalle” on lausahdus, jota terävänäköinen mummuni joskus käytti niissä tilanteissa, joissa olisi toivonut jonkin kommentin lausujan eläytyneen ennen suun avaamista arvostelun kohteena olleen ihmisen asemaan. Olisi kenties totta, että mikäli emme koskaan ottaisi puheeksi mitään ristiriitoja aiheuttavaa aihetta, helluntaiherätys saattaisi säilyä tyynempänä. Mutta millainen seurakuntakoti on herätysliike, jossa pitää vaieta vaikeista aiheista? Ja jos hetkeksi astut esimerkin kuvitteellisen 25-vuotiaan kutsua kantavan naisen kenkiin, niin eikö hän mielestäsi ansaitsisi tulevaisuutta herätysliikkeessä, joka on halukas edes keskustelemaan hänen asemastaan?

2. Hyvä Raamatun tulkinta on tärkeää

Vaikka ajattelemme, että hyvässä yhteisössä voidaan puhua avoimesti ja että sen jokainen jäsen ansaitsee mahdollisuuden tulla kuulluksi, niin emme argumentoi yhteisen johtajuuden puolesta siksi, että naisille ei tulisi paha mieli. Kuten Markus viime perjantaina postauksessa sanoi, niin kysymys naisten johtajuudesta on ennen kaikkea kysymys Raamatun tulkinnasta. Olemme sitä mieltä, että sukupuolien tasapuolista johtajuutta kannattava malli on hyvä tapa tulkita Raamattua, ja tässä blogissa perustelemme tulkintatapaamme. Emme siis kirjoita blogia haastaaksemme riitaa tai edes saadaksemme naiset johonkin tiettyyn tehtävään, vaan motiivimme on pyrkiä ymmärtämään Raamattua.

3. Yhteys ei vaadi täydellistä yksimielisyyttä

Olen jo joitakin vuosia johtanut seurakunnassani soluksi kutsuttua nuorten naisten pienryhmää, johon kuuluu kymmenisen hiukan yli 20-vuotiasta nuorta naista. Kun nämä soluni tytöt olivat vielä lukiolaisia, ajattelin eräällä solukerralla turvallisessa ympäristössä kasvattaa heitä kohtaamaan moniarvoista maailmaa, ja yhden totuuden sijaan esittelin muutaman näkökulman illan aiheeseen. Opetukseni loputtua katselin tyttöjä jännittyneenä ja kysyin, miltä lähestymistapani oli tuntunut ja että haluaisivatko tytöt sanoa siitä jotain. Yksi soluni tytöistä loi minuun hyvin samantapaisen katseen, kuin teini-ikäisten ylihuolehtivat vanhemmat lapsiltaan saavat, ja tokaisi: ”Anna kuule, me ollaan koulussa totuttu siihen, että asioista on monta näkemystä”.

Ajattelen muutamassa kohtaa, että uskovaisilla olisi muusta yhteiskunnasta paljon opittavaa, ja yksi suurimmista opettelemisen tarpeista mielestäni liittyy keskustelukulttuuriin. Me uskovaiset olemme usein hyviä kertomaan omasta totuudestamme niin sopivalla kuin sopimattomallakin hetkellä, mutta verrattain huonompia aidosti kuuntelemaan toisenlaisia mielipiteitä. Lisäksi meille ihmisille tuntuu olevan melkein luontaista suhtautua eri mieltä olevaan ihmiseen lähes kuin viholliseen – siitäkin huolimatta, että ihmissuhteissa ja yhteisöissä voi olla yhteyttä silloinkin, kun läheskään kaikista asioista ei olla samaa mieltä. Joistakin asioista, kuin vaikka Kristuksen Jumaluudesta, on vaikea olla kauhean montaa mieltä, mutta aivan kaikki asiat eivät ole samalla tasolla.

Soluni tytöt ovat yhteisten vuosiemme aikana opettaneet minulle paljon muutakin, mutta yhtenä havaintona olen useasti miettinyt, että tämä -90-luvulla syntynyt sukupolvi tuntuu meitä aikaisempia paremmin kykenevän keskustelemaan, kuuntelemaan ja elämään moniarvoisessa yhteiskunnassa – ja vieläpä niin, että he silti pitävät kiinni omasta maailmankuvastaan. Jotain tällaista haluamme tässä blogissa tehdä, sillä tulevaisuudessa haluan elää sellaisessa helluntailiikkeessä, jossa asioista on mahdollista keskustella, niitä saa pohtia ja kyseenalaistaa eikä erilaisia mielipiteitä tarvitse niihin perehtymättä tyrmätä vain niiden erilaisuuden vuoksi.

Blogimme tarkoitus ei siis ole lietsoa riitaa tai hajaannusta vaan esittää kutsu keskusteluun tavoista lukea ja tulkita Raamattua. Ja vaikka blogin lähtökohta onkin esittää, että yhteinen johtajuus on mielestämme perustelluin tapa lukea Raamattua, haluamme olla avoimia muillekin tulkintatavoille ja toivomme blogin kirjoittamisen olevan prosessi, joka johtaa meitä kohti niinkin suurta tavoitetta kuin totuutta.

_________________

Anna Lehmuskoski on teologian ja (jos Herra suo, niin pian) yhteiskuntatieteiden maisteri sekä seurakunta-aktiivinen helluntailainen nainen.