Blogihaastattelussa Tukikohta-seurakunnan pastori Mikko Jokisaari: seurakunnan egalitaarinen linja vapauttaa naisia palvelemaan

Me olemme Naispastori-blogillamme pyrkineet esittämään raamatulliset ja teologiset perustelut sille, että naiset ja miehet voisivat toimia seurakunnassa tasavertaisissa rooleissa ja tehtävissä sukupuoleen katsomatta. Vaikka me kirjoittajat olemme helluntaikentän aktiivitoimijoita, meillä ei kuitenkaan ole ollut mitään selvää toimintasuunnitelmaa tai tavoitetta naisten seurakunnallisen toimijuuden vahvistamiseksi. Pikemminkin olemme halunneet tällä blogillamme herättää ihmisiä tutkimaan Raamattua ja ajattelemaan omaa kantaansa tähän ”naisasiaan”.

Vaikka emme halua runnoa naisten tasavertaista toimijuutta läpi väkisin mihinkään seurakuntaan, olen ainakin itse silti hiukan salaa toivonut sitä, että joku seurakunta Suomessa uskaltaisi alkaa pohtia kantaansa naisten toimijuuteen, tulisi egalitaariseen lopputulokseen ja vielä ennen kaikkea uskaltaisi lähteä toteuttamaan tasavertaista linjaa käytännön seurakuntaelämässä. Niinpä kiinnostukseni olikin suurta, kun kuulin tuoreimman helluntaiseurakuntien pastoreille ja vanhimmistoveljille suunnatun Paimen+-lehden uutisoineen kuopiolaisesta Tukikohta-seurakunnasta, jossa egalitaristisesta näkökannasta oli tehty seurakunnan virallinen linja.

Mikko Jokisaari vaimonsa Sirpan kanssa

Niinpä blogimme seuraavana vieraana onkin Tukikohta-seurakunnan pastori Mikko Jokisaari, joka haastattelussa kertoo lisää seurakuntansa linjauksesta.

1. Ennen kuin mennään varsinaiseen naisasiaan, niin kerro hiukan seurakunnastasi. Onko Tukikohta siis helluntaiseurakunta, kuinka suuri se on, milloin se on perustettu ja millainen sen suhde on Kuopion helluntaiseurakuntaan?

Kuopion Tukikohta-seurakunta on helluntaiseurakunta ja on järjestäytynyt Suomen helluntaikirkon jäsen seurakunnaksi.  Seurakuntaan kuuluu tällä hetkellä 84 jäsentä.  Syksyllä 2011 seurakuntaa perustettaessa jäseniä oli 26.

Meillä on hyvä suhde äitiseurakuntaamme eli Kuopion helluntaiseurakuntaan, joka tunnetaan nimellä Eelim. Teemme yhteistyötä monissa asioissa ja esimerkkinä tästä seurakuntien vanhimpina olemme sopineet, että pidämme yhteiskokoontumisen kaksi kertaa vuodessa.

2. Olette siis Paimen+-lehden uutisen mukaan tehneet seurakunnassanne linjauksen, jossa avaatte kaikki seurakunnan palvelutehtävät miesten lisäksi myös naisille? Miten päädyitte tällaiseen linjaukseen?

Prosessi alkoi jo ennen Tukikohta-seurakunnan perustamista vuonna 2009, jolloin Kuopion Eelim aloitti aluetyön Petosen asuinaueella.  Aloimme näissä Petosen jumalanpalveluksissa koko kevään opetussarjan paikallisseurakunnasta ja siitä, miten aluetyön pohjalle suunnitellussa uudessa Petosen seurakunnassamme linjaamme asioita. 2009 oli jo valittu alue vanhimmat, joiden johdolla tehtiin jo itsenäistä työtä ja laitettiin perustuksia uudelle syntyvälle seurakunnalle, joka sitten perustettiin 2011.Yksi opetussarjan aihealue oli nimeltään ”Kuumia perunoita” ja sen alle meni myös aihekokonaisuus naisten palvelutehtävästä seurakunnassa. Tuo aihe oli jäänyt hyvin nykyisten seurakuntalaisten mieleen kun palasimme asiaan syksyllä 2016. 

Helluntaikirkon tuottama aineisto, jossa oli neutraalisti esitetty molemmat päälinjaukset oli sysäys sille, että etenimme asiassa kohti julkilausumaa. Kävimme keskustelun vanhinten kesken ja sen tuloksena teimme seuraavat johtapäätökset omasta kannastamme:
1) Raamatullisuus. Raamatusta löytyy perusteet molemmille linjauksille.
2) Pelastusoppi. Tämä aihe ei ole pelastusoppiin vaikuttava kysymys.
3) Rehellisyys. Tahdoimme olla rehellisiä ja tunnustaa, että seurakunnissamme on ollut ja on edelleen naispaimenia, joita nimitetään esim. evankelistoiksi tai lähetyssaarnaajiksi.
4) Nykytilanne. Näimme, että seurakuntamme johtajuudessa ja paimenuudessa on jo naisia mm. solunjohtajina.
5) Jumalan kutsu tehtäviin. Päättelimme, että tämä asia pitää ratkaista niin että Jumalan tehtäviinsä kutsumat naiset niin kuin miehetkin voivat astua tehtäviinsä vanhimpien ja koko seurakunnan siunaamina ja heidän tukenaan on myös selkeä seurakunnan linjaus. 
6) Tulevaisuus ja menneisyys. Tämä ns. egalitaarinen kanta on tulevaisuuteen katsova ja menneisyyttä kunnioittava kanta. Uskomme, että tulevaisuudessa seurakuntiemme kasvussa ovat johtajuudessa vaikuttamassa myös naiset niin kuin helluntaiherätyksen alkuaikoinakin on ollut.
7) Julkilausuma. Julkilausuma oli tärkeä, koska se toi asiaan seurakuntamme keskelle vapauden ja varmuuden.  

Pidimme tästä ”kuumasta perunasta” eli siis naisten asemasta vielä kaksi opetussunnuntaita. Annoimme myös mahdollisuuden keskusteluun.

Lisäksi käymme jokaisen seurakuntaamme liittyvän kanssa noin tunnin kestävän seurakuntaan liittymiskeskustelun, jonka yhtenä osana kerromme tästä egalitaarisesta linjauksesta. Aloitimme linjauksesta kertomisen jo elokuusta 2016.

3. Joko teillä on vanhimmistossa naisia jäseninä?

Ei ole vielä. Olemme aloittaneet ns. johtajuuskoulun, jossa vanhimpina ja seurakuntamme jo nyt johtajuuttamme jakavina naisina ja miehinä kasvamme yhdessä johtajuudessa. Uskomme että tästä ryhmästä tulee myös uusia vanhimpia sukupuolesta riippumatta. Olemme nyt jo saaneet huomata, että Jumala on suosiollinen ja ryhmä on todella rohkaiseva ja vahvistava.

4. Onko linjaus aiheuttanut seurakunnassanne riitaa tai hajaannusta? Entä oletteko saaneet kriittistä palautetta muualta helluntaikentältä?

Uuden seurakunnan on suhteellisen helppo tehdä uusia linjauksia. Vanhat perinteet eivät paina – vielä.

Linjauksestamme olemme puhuneet seurakunnassa avoimesti ja tämä on vaikuttanut niin, että kaikki ovat mukana päätöksessä. Kukaan ei vastustanut. Seurakunnassamme on kuulunut asian tiimoilta tyytyväistä kiitollisuutta. Kriittistä palautetta ei ole tullut tästä asiasta vielä.

Mainittakoon, että seurakuntamme vanhimpina olemme huomanneet, että voimme kunnioittaa kumpaakin Raamatun käsitystä edustavia ihmisiä.

5. Mitä mielestäsi muuttuu sen myötä, että naiset saavat seurakunnassanne tasavertaisen toimijuuden? 

Päätös on tuonut selkeyttä ja epämääräiset arvailut seurakunnan linjasta ovat loppuneet. Päätös vapauttaa naiset palvelemaan seurakuntaa laajemmin ja antaa kaikille tilaa hengittää.  Päätös tuo myös toivoa naisille kasvaa ja löytää omia tehtäviä seurakunnan keskeltä. Toisaalta tämä haastaa myös miehiä: Olemmeko valmiita ottamaan naiset rinnallemme palvelemaan?  Tämä muuttaa myös tulevaisuudessa vanhinten kokoontumisten luonnetta. Tiedämme jo, että se haastaa oikealla tavalla, ja että muutos tuo rikkautta seurakunnan elämään ja palvelevaan johtajuuteemme.

6. Olisitko valmis oman kokemuksenne perusteella suosittelemaan Suomen muillekin helluntaiseurakunnille kaikkien palvelutehtävien avaamista myös naisille? Miksi arvelet, että moni seurakunta on haluton lähtemään tähän prosessiin?

Seurakuntamme yksi tärkeä arvo on uudistuminen. Uudistuminen on urautumisesta pois hyppäämistä. Seurakunnassa se on todella tärkeää! Moni seurakunta ja hengellinen organisaatio kuolee vääriin valintoihin ja jopa lihalliseen jääräpäisyyteen. Vastuussa tästä on seurakunnan johtajuus. Paavali kehottaa meitä uudistumaan ”mielen hengeltä”  tai ”mieleltä ja hengeltä” (Ef.4:23). Suosittelen jokaiselle seurakunnalle ja seurakuntalaiselle uudistumista niin kuin Paavalikin.

Tiedän, että monissa seurakunnissa uudistuminen on vaikeaa tässä asiassa, koska on urauduttu ja uudistuminen on muutenkin jäänyt vuosien tai jopa vuosikymmenten päähän. Tällaisessa seurakunnassa tämän yksittäisen uudistuksen läpi vieminen voi olla jopa tuhoisaa. Mutta jos seurakunnan johto alkaa uudistua ”mielen hengeltä”, niin tämäkin asia on jossain vaiheessa mahdollista muuttaa.

Haluttomuus prosessiin voi johtua monesta asiasta. Voi olla, että moni seurakunnan johdossa kokee asian mitättömäksi, eli asia ei tarvitse pohdintaa ”koska hengelliset isät ovat näin aikanaan ohjeistaneet” ja ”koska Raamattu sanoo näin”. Toinen syy on varmaankin muutosvastarinnan pelko seurakunnassa.  

Lopuksi haluan vielä lisätä, että oma kantani oli aluksi komplementaarinen 90-luvun alussa. Kantani perustui saamaani opetukseen ja Raamatun ymmärrykseen. Asiaa enemmän tutkittuani ja liian paljon vääryyttä nähneenä asenteeni muuttui. En voinut ymmärtää, että Jumalan kutsumat naiset joutuivat komplementaarisen käsitykseen perustuvan kiusaamisen kohteeksi.  Olen nähnyt mitätöintiä, halveksuntaa ja kaikenlaista kiusaamista ja siitä olen varma, että se ei ole millään muotoa Jumalan tahto. Muutuin mieleltäni ja aloin seistä mieluummin sen Raamatun käsityksen rinnalla, joka perustuu Jeesuksen persoonaan ja siihen vapauteen, jonka Raamattu tässä asiassa meille antaa.

Alta löytyy Tukikohta-seurakunnan vuonna 2016 laadittu egalitaristinen julkilausuma

• Kuopion Tukikohta-seurakuntana rakennamme seurakuntaa, jossa jokaisella Jeesukseen uskovalla seurakunnan jäsenellä on mahdollisuus kasvaa jokaiseen seurakunnalliseen tehtävään. Tämä tarkoittaa myös seurakunnan paimen tehtäviä sekä kaikkia seurakunnan johtotehtäviä. Vanhimman ja paimenen tehtävään rinnastettavia ovat mm. solun johtajan tai  lapsityön johtajan tehtävät. 

• Lähtökohtana henkilöiden valitsemiseen on, että Jeesus Kristus valitsee tahtonsa mukaan henkilöitä eri tehtäviin ja että seurakunnan vastuussa olevat paimenet havaitsevat ihmisen kutsumuksen, kasvun ja kypsyyden.

• Paimenet valitsevat sekä valtuuttavat ihmiset tehtäviin ja siunaavat heidät yhdessä seurakunnan kanssa. Seurakunnan paimenilla on vastuu kaikista johtotehtävissä toimivista henkilöistä ja he seisovat heidän rinnallaan sekä hyvinä että pahoina päivinä.
  
  
• Alustusten, aineiston sekä vanhimmiston oman raamatun tutkimisen ja rukouksen pohjalta olemme tehneet päätöksen, jonka mukaan kaikki seurakunnan tehtävät, mukaan lukien vanhimman, pastorin tai johtavan pastorin tehtävät ovat Kuopion Tukikohta-seurakunnassa avoinna sekä naisille että miehille. Tämä edustaa ns. egalitaarista kantaa.

______________________

Anna Lehmuskoski on teologian ja (jos Herra suo, niin pian) yhteiskuntatieteiden maisteri sekä seurakunta-aktiivinen helluntailainen nainen.

Väitteestä ”en ole huomannut naisten sortamista”

Olen ajoittain kuullut, että helluntailiikkeessä ei ole näkynyt mitään naisten sortamista. Joskus joku (usein mies) kommentoi, että jos nainen haluaa tehdä seurakunnassa jotain, mihin Jumala on hänet kutsunut, niin kenelläkään ei ole siihen ollut nokan koputtamista: naiset pystyvät tekemään yhtä ja toista, ja kaiken maailman feministien tähden naisten on vielä helpompikin tehdä kaikkea kuin miesten. Joku tätä kuunteleva voi kuitenkin vaihtaa väriä johonkin valkoisen ja violetin välimaastoon ja kommentoida, että hän on kyllä nähnyt viikoittain varoittavia esimerkkejä asiasta. Toinen ihmettelee, miksi toinen voi olla noin sokea, kun toinen ihmettelee, mistä toinen edes puhuu.

Onko totta, että toiset eivät ole huomanneet asiaa, kun taas toiset eivät pääse asiaa pakoon? Miksi siis kaikki eivät pidä asiaa ongelmana? On olemassa kolme syytä: vaikeneminen, tuttuusturtumus ja seurakuntien erilaisuus.

Emme huomaa sitä, mihin olemme tottuneet

Olemme sokeita tuttuudelle. Työpaikalla aloittava henkilö voi huomauttaa jostakin hullunkurisesta käytännöstä, johon kaikki muut ovat tottuneet, vaikka se syö työtehoa ja vaikeuttaa ihmisten elämää. ”Ai niin miksi yleistulostin ei saisi olla useamman lukitun oven takana kellarissa? Edellinen pomo halusi sen sinne, ja kaikilla on kuitenkin avaimet, joten totu!”

Olemme tottuneita siihen, että monessa seurakunnassa pääasiassa miehet saarnaavat ja ehtoollista jakamassa on miehiä. Me saatamme naureskella entisille ajoille, jolloin miehen saarna oli ”saarna” ja naisen saarna oli ”todistus”, mutta monesti meillä on vielä jäänteitä ajattelusta. Niin yritysmaailmassa kuin seurakunnassakin naiset joutuvat tekemään enemmän töitä ja olemaan paljon pätevämpiä, ja silti miehiä on helppo valita heidän sijastaan, koska miehet ovat, no, miehiä. Kun etsitään vastuuta kantamaan ihmisiä, skannataan kyllä molemmat sukupuolet läpi, mutta virallisiin yhteyksiin etsitään vain miehiä. Tottumus vaikuttaa: esimerkiksi Vapaakirkosta tuleva voi pitää jo vanhimmiston sukupuolirajoituksia suorana syrjintänä, kun helluntailaiselle ne ovat osa realiteetteja.

Jokainen johtajana oleva saa osansa arvostelusta, siitä ei ole epäilystäkään. Myös naisjohtajat saavat silmilleen, sillä se on johtajien osa. Kuitenkin naisten kohdalla vastaan tulee myös kritiikkiä, joka kohdistuu puhtaasti hänen sukupuoleensa. Että et saisi saarnata, kun Raamattu sen kieltää. Että joku vanhimmistosta voi tölväistä jossakin tilanteessa, ettei ole nyt ihan varma, saisiko Milla naisena johtaa tätä työmuotoa, mutta annetaan mennä vaan; tämän jälkeen muut suhtautuvat Millan asemaan huomattavasti varautuneemmin. Joskus nämä sukupuolisidonnaiset kritiikit on helppo lukea vain johtajien silmilleen saaman kuran piikkiin, vaikka ne eivät puhtaasti sitä ole; samoin naisen ahdistuminen niistä nähdään vain todisteena naisten kyvyttömyydestä johtaa ja ottaa vastaan kritiikkiä.

Kaikkia tarinoita ei kerrota

Jotkut eivät ole vilpittömästi kuulleet yhtään tarinaa siitä, miten jotkut naiset ovat saaneet taistella tekemistensä puolesta. Monesti syynä on se, että tarinoita ei kerrota. Ensimmäinen syy on siinä, että kokemukset esimerkiksi vanhimmiston edessä hiillostamisesta tai pitkään jatkuneesta syrjinnästä voivat olla hyvin vaikeita ja traumaattisia kokemuksia, joita ei noin vain haluta levitellä. Vertailun vuoksi on hyvä huomata, että tarinoita esimerkiksi hengellisestä tai seksuaalisesta väkivallasta ei huudella pitkin toreja.

Toinen huomio on siinä, että jos palvelutyössä oleva nainen on kohdannut vakavaa syrjimistä, hän yleensä joutuu olemaan asiasta hiljaa maineensa tähden. Huutelu ja julkinen pyykkäys eivät tee hyvää maineelle. Helluntailaisuudessa on pitkään ollut tapana ratkaista monia asioita harjalla: asiat lakaistaan maton alle, jonka jälkeen siitä on oltu puolin ja toisin hiljaa. On helppo tulla leimatuksi katkeraksi räksyttäjäksi, joka vain vahvistaa sitä stereotypiaa, että naiset eivät ole tarpeeksi vahvoja johtamaan, sillä he loukkaantuvat pikkujutuista.  

Kolmas syy on siinä, että monet naiset ovat yksinkertaisesti hengellisesti kasvaneita. He ovat nielleet negatiiviset kokemuksensa, antaneet anteeksi ja päättäneet olla hiljaa, jotta voisivat tehdä edes sitä, mitä ovat tähän mennessä saaneet tehdä. He ovat painineet asiansa Jumalan kanssa, ja he ovat päättäneet olla velkomatta näitä ihmisiä muille. Joskus asioista hiljaa oleminen on merkki hengellisestä vakaumuksesta olla puhumatta pahaa toisista, vaikka siihen olisi syytä.

Kaikkialla tilanne ei ole samanlainen

On seurakuntia, joissa naiset saavat jakaa ehtoollista, saarnata sunnuntaisin ja jopa istua vanhimmistossa – joko virallisesti vanhimpina tai ”vanhimmistotyöskentelyyn osallistuvina”, kun halutaan välimalliratkaisuja ilman nimityksiä. Yleensä tällaisesta näkökulmasta on helppo kommentoida, että Suomessa helluntainaiset saavat tehdä kaikkea. Kuitenkin vastassa on se, että meiltä löytyy vähintään yhtä paljon seurakuntia, joissa ehtoollista jakava nainen saa aikaan ainakin muutaman ulosmarssin tilaisuudesta ja huomattavasti enemmän valkaisuainetta tarvitsevan jälkipyykin – siis olettaen, että heitä edes päästetään jakamaan ehtoollista tai saarnaamaan. 

Toisin sanoin, toisissa paikoissa kysymys naisten palvelustehtävistä ei ole kysymys, sillä he saavat tehdä kaikkea, toisissa paikoissa se ei ole kysymys, koska kukaan ei edes esitä kysymystä, ja vielä toisaalla kysymyksen kanssa riehutaan avoimesti. Mahdollisuudet törmätä asiaan tai välttyä siltä ovat erilaiset, kuten myös mahdollisuudet nähdä tai olla näkemättä taistelua asian tiimoilta. 

Selittävätkö nämä tekijät kokonaisuutta, vai olisiko vielä jotain, mikä auttaisi valaisemaan tilannetta? 

KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Markus Mäenpää suorittaa teologian jatko-opintojaan Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta sekä pian nelivuotiaiden kaksospoikiensa kaivurileikeistä. Hän on ansiokkaasti päässyt irti teeaddiktistaan.

Ovatko naiset vallanhaluisia?

Helluntailiikkeessä väännetään tällä hetkellä peistä naisten mahdollisuuksista toimia tietyssä asemassa tai tietyllä virkanimikkeellä. Kuitenkin, jos nainen itse alkaa kampanjoida sen puolesta, että voi toimia jossakin tehtävässä, hän saa helposti kuulla vihjailua itsensä korottamisesta. Siitä, että tässä meillä on vallanhimoinen nainen, jota pitää jollakin tavalla varoa. Että tässä on Iisebel, joka tahtoo hamuta vallan itselleen.

Erityisesti miehenä on joskus liiankin helppo katsoa ulkopuolisena naisten kipuilua sen kanssa, mitä he voivat tehdä seurakunnassa. On helppo miettiä, onko tuo nyt itsensä tyrkyttämistä tai vallanhalua, ja samalla on helppoa muistella Jeesuksen lausahduksia itsensä korottamisesta.

Mikä on pelikenttä?

Onko niin, että nainen on vallanhaluinen, jos hän haluaa toimia vaikka pastorina? Kysymys on jostakin näkökulmasta reilu, tai ainakin se vaatii vastauksen. Kertaan vastausta varten hieman taustoja.

Alun perin Jumala loi miehen ja naisen toimimaan yhdessä tasavertaisina kumppaneina ja hallitsemaan luomakuntaa. Syntiinlankeemus toi valtataistelun, jossa mies on vahvempana polkenut naista. Uuden testamentin aikana Jumala tarkoitti seurakunnan yhteisöksi, jossa Hän itse voi kutsua ja varustaa ihmisiä toimimaan johtotehtävissä. Seurakunnan johtaminen on aina jossakin suhteessa karismaattista: pohjalla on Jumalan kutsu ja Jumalan valtuutus.

Meillä on Jumala, joka nostaa sekä miehiä että naisia yhdessä johtamaan seurakuntaa, oli kyse sitten pyhäkouluista, saarnoista, budjettipäätöksistä kuin opillisista linjanvedoistakin. Kuitenkin meillä on pitkä historia, että me miehet olemme kaapanneet johtajuuden itsellemme. Miehet ovat päässeet kiinni valtojen kahvoihin ja pitäneet kiinni molemmin käsin. Kun Jumala on kutsunut ja varustanut naisia, emme ole tehneet heille tilaa muualla kuin keittiössä tai lapsityössä – toisin sanoin, emme ole tunnustaneet sitä tonttia, jonka Jumala on varannut jollekin toiselle.

Missä vallanhalua?

Onko nainen vallanhaluinen, jos hän haluaa toimia pastorina? Tässä kysymyksessä on oletus, että seurakunnassa valta on nyt jaettu Jumalan tahdon mukaisesti ja että naiset yrittävät nousta tätä pyhää tahtoa vastaan. Kuitenkin edellisen, lyhyen historiakatsaukseni perusteella asetelma vaatii korjausta: kaikessa on kyse Jumalasta. Jumala itse antaa lahjat ja toivoo, että ne tunnistettaisiin ja niille annettaisiin tilaa seurakunnassa. Nyt kuitenkin osa lahjojen kantajista on sysätty syrjään – ja heitä syyllistetään, jos he tunnistavat lahjansa ja tahtovat käyttää sitä. Jos nainen siis kantaa Jumalan kutsua ja hän on saanut Jumalalta lahjoja täyttää tämä kutsu, kyse ei ole vain itsensä suosittelusta – se on Jumalan kutsun tunnistamista.

Mielestäni kysymys pitäisi kääntää ympäri. Ketkä ovat vallanhaluisia – ne, jotka tahtovat toteuttaa Jumalan antamaa kutsua, vai ne, jotka tahtovat pitää itsellään sen alueen, jota Jumala tarkoittaa toisille?

Tietysti elämä ei ole koskaan yksinkertaista. Jumalaa kunnioittamaton vallanhalu ei kysy sukupuolta, ja jokainen voi syyllistyä siihen. Samoin monet miehet ovat vilpittömän vakuuttuneita, että he eivät taistele Jumalaa vastaan tai yritä rajoittaa naisia, vaan lähinnä tahtovat pysyä Raamatun sanassa pitäessään tonttia miesten vallassa, ilman pyrkimyksiä pönkittää omaa egoaan. Siksi on niin tärkeä palata takaisin Raamatun äärelle yhdessä ja tutkia, mitä Jumala aiheesta ajattelee. Itse uskon, että tämä johtaa parhaimmillaan siihen, että tunnustamme Jumalan lahjojen antajana emmekä pelkistä keskustelua pelkästään valtapeleihin. Vain yhdellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, joten hänen valtuutuksensa olisi se, joka meidän tulisi tunnustaa.

KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Markus Mäenpää suorittaa teologian jatko-opintojaan Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta sekä kolmivuotiaiden kaksospoikien hiekkalaatikkoleikeistä. Hän on ansiokkaasti päässyt irti teeaddiktistaan.

Diakonos ja protasis Foibe – Vastakulttuurinen johtajuus, osa 1

1. Johdanto 

Tämä kirjoitus on Foibe-trilogiani toinen osa. Foibea kutsutaan sekä ”Kenkrean seurakunnan palvelijaksi” (38, 92, KR) (kreik. diakonos, mask./fem.) että ”tueksi” (92) tai ”avuksi” (38, KR) (kreik. protasis, fem.). Katsaus kansainvälisiin käännöksiin johtaa huomioon, että tulkinnan kannalta molempien sanojen merkitykset ovat ladattuja. Ruutia ei ole säästetty käännösvastineita puolustettaessa. Pitäisikö diakonos-nomini kääntää palvelijana, seurakuntatyötekijänä (minister), lähettiläänä vai julistajana? Onko protasis-sanan vastine apu, tuki, hyväntekijä, suojelija vai seurakunnan johtaja? Jokaiselle näistä käännöksistä löytyy perustelunsa, mutta paras käännösvastine syntyy tarkastelemalla tekstiä syvemmin.

2. Tulkinnan sudenkuopat

Foiben asemaa tarkasteltaessa suurin haaste lienee Paavalin kirjeenvaihdon heijastama seurakunnan johtajuusrakenteen arviointi ja sen hermeneuttinen ymmärtäminen nykyaikana. Lukija 2000-luvulla kohtaa välttämättä syvän hermeneuttisen rotkon. Toisella laidalla hän saattaa lukea tekstiin modernin demokratian käsitteen ”johtaja”, joka tarkoittaa osakkeenomistajien tai äänestäneiden delegoimaa valtaa valvoa enemmistön etuja (Clarke 2000, 233). Tämänkaltainen johtajuus on Uuden testamentin maailmassa kokonaan vierasta.

Toisella puolen rotkoa tulkitsija saattaa lukea tekstiin antiikin patriarkaallisuudesta periytyneen ennakko-oletuksen naisesta huomaamatta, että Uuden testamentin aikaisessa kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi kehittynyt sosiaalinen hierarkia. Suurin osa miehistäkin oli alamaisia suhteessa harvojen miesten ja toisinaan naisten valtaan. Jälkimmäisten status tunnustettiin, ja aseman tuomaa kunniaa selvästi kunnioitettiin muun muassa kunnianimikkeiden kautta, kuten pontifex maximus (keisari), paterfamilias (perhekunnan pää), archisynagogos (synakoogan ylin toimihenkilö). Vastoin tätä kulttuurihistoriallista taustaa Uuden testamentin kristillinen palvelustyö on erilainen kuin patriarkaalisuuden hierarkkiset rakenteet.

3. Vastakulttuurinen johtajuus

Paavalin kirjeenvaihdosta käsitämme, että hän loi vastakulttuurin aikalaiselle johtajuusnäkemykselle (Clarke 2000). Vallan ja kunnian käsitteet, kuten virka” tai ”hallitsija” (archê), ”kunnia” (timê) tai ”valta” (telos), eivät ole löydettävissä apostolin kirjeistä, eikä niitä yhdistetä asemaan seurakunnassa ja sen viroissa. Paavali vältti kutsumasta itseään aikalaisin käsitein johtajaksi sekä kieltäytyi siihen liittyvistä symboleista ja rinnakkaiskäsitteistä. Sen sijaan hän kutsui yhteistyöverkossaan palvelleita toimijoita sekä miehiä että naisia tasavertaisuutta korostuvin sanakääntein. Näitä olivat syn- alkuiset nominit kuten työtoveri, yhteistyökumppani tai vankilatoveri. Erityisesti Paavali hahmotti seurakunnan tunnistettavat rakenteet hallitsijamielikuvien sijaan palvelustehtävinä hyödyntäen diakonia-sanaperhettä (diakonia, diakonos, diakoneô). Sanajoukko on Paavalin toistuvin tapa kertoa, millainen on seurakunnan palveleva olemus. Diakonia-sanaperheen käyttö saattaa palata takaisin opetuslasten kysymykseen: ”Kuka on suurin?” Jeesus vastasi: ”Jos tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija” (Mark 9:33-35; Matt 23:11; Luuk 22:26).

Uusi testamentti käyttää palvelemisen ideaa laaja-alaisesti selittämään Jeesuksen kuoleman sosiaalista ulottuvuutta toinen toisensa palvelemisena jopa niin, että statukseltaan ylhäisempi palveli alhaisempaa. Palvelija mielikuvasta versoi sekä kaikille Jeesuksen seuraajille kohdistunut elämäntapa ihanne että johtajuusajattelu. Seurakunnan eräänä tehtävänä nähtiin pyhien saattaminen valmiiksi palvelustyöhön. Kaikille kuuluvan palvelun Paavali kuitenkin erotti diakonos-sanan avulla tunnistetusta palvelustyöstä ja siihen erottautuneista henkilöistä. Näitä henkilöitä olivat esimerkiksi Apollos (1. Kor 3:5), Paavali (1. Kor 3:5, Ef. 3:7, Kol 1:23, 25), Tykitus (Ef 6:21, Kol 4:7), Epafras (Kol 1:7) ja Timoteus (4:6) Foiben lisäksi (Room 16:1).

Merkille pantavaa on, että kyseisistä diakonos-nominien asiayhteyksistä tulkitsija ei voi päätellä mitään hierarkiasta tai henkilöiden asemasta.  Klassisin esimerkki lienee se, että Paavali sovelsi Apollokseen ja itseensä tasavertaisesti diakonos-sanaan hyödyntäen maanviljelijäkielikuvaa (1. Kor 3:1–9). Toinen heistä oli istuttaja ja toinen kastelija Jumalan pellolla. Näin Andrew Clarkin mukaan Paavali käänsi päälaelleen aikalaiset sosiaaliset arvostukset. Paavali osoitti korinttilaisen asenteen korottaa ihmisjohtajia virheelliseksi hänen ja Apolloksen nähdessään itsensä palvelijoina. Paavalin valitsema kielikuva erityisesti soti tätä vastaan. Vain Jumala saattoi antaa kasvun.

4. Foibe ja diakonos

Uuden testamentin laajempi tarkastelu kumoaa niin nykyaikaiset lähtökohdat johtajakäsitteestä kuin patriarkaalisuuden nimissä oletetut ennakkoasenteet johtajuudesta. Diakonia-sanaperhettä alunperin sovellettiin niin orjaan (Filemon 13), naiseen (Room 16:1) kuin vapaaseen mieheenkin (Paavali itse; 2. Kor 11:23). Foibea Paavali kutsui diakonos-nominilla kuten muitakin tunnistetussa palvelustyössä mukana olleita. Miten meidän tulisi nähdä diakonos sananmerkitys Foiben kohdalla?

Lähdetään liikkeelle yleisistä huomioista. Paavalin kirjeissä diakonos-sana on varattu niin paikallisseurakunnan ”johdon” kuin Paavalin kiertävien yhteistyökumppaneiden tunnistamiseen. Sana on varattu kuvaamaan seurakunnan istuttajia (1. Kor 3:1–9), Kristuksen evankeliumin edestä kärsimistä (2. Kor 11:23), evankeliumin kuin sanan julistamista ja opettamista (Kol 1:23, 25), palvelustehtävässä olevia Jumalan palvelijoita (2. Kor 6:3, 4) ja paikallisen seurakunnan palvelemista (Kol 1:7).

Tarkemmat huomiot Roomalaiskirjeestä 16:1 ovat seuraavat. Roomalaiskirjeen luvussa 16:1–15 Paavali vahvistaa omalla apostolin auktoriteetilla listassa mainittujen yhteistyökumppaneidensa ja erityisesti Foiben palvelustehtävän: ”Minä suosittelen.” Toiseksi ”Kenkrean seurakunnan palvelija” vähintään viittaa säännöllisesti tapahtuvaan työhön, jota Foibe teki Kenkrean seurakunnan hyväksi (ks. Dunn). Myös diakonos sanaan liitetty temporaali partisiippi (oûsan) viittaa tehtävän jatkuvuuteen (pääverbi preesens ja partisiippi preesens) niin, että voidaan puhua virallisesta, seurakunnan ja Paavalin tunnistamasta palvelustehtävästä ja ehkä jopa johtoasemasta.

5. Lopetus

Suomalaiset käännökset puhuvat Foibesta palvelijana. Palvelija-käännös on oikeutettu monien sitä kritikoidessa, koska nimitys kuvaa Paavalin ja laajemmin Jeesuksen visioimaa tapaa ajatella seurakunnan johtamisen luonnetta.

Kritiikki on oikeutettua ”palvelija” käännöksen ollessa vajaa, koska se ei avaa kyseisten henkilöiden tehtävien sisältöä, ja käännöksessä hukkuu ajatus siitä, että diakonia-sanaperhe on Paavalin keskeisin tapa toistojen perusteella hahmottaa kristillinen palvelustehtävä ja seurakunnan johtamisen rakenne. Siten on turvallista tehdä johtopäätös, että Foibe oli yksi Kenkrean seurakunnan johtajista ja hänet voidaan tasavertaisesti rinnastaa muihin Jeesuksen evankeliumin palvelijoihin Paavalin kirjeissä.

Kuitenkaan emme tarkasti tiedä, mikä oli Foiben palvelustehtävä, mutta se oli jotakin erityislaatuista, jota Paavali mielellään apostolin auktoriteetilla suositteli. En kuitenkaan löydä mitään syytä ajatella Foiben sukupuolen perusteella, että hänen harjoittama diakonos olisi poikkeus muista diakonia-sanaperheellä kuvatuista evankeliumin palvelijoiden tehtävistä tai asemista seurakunnan hyvinvoinnin hyväksi Paavalin yhteistyöverkostossa (vertaa Apollos, Epafras, Paavali, Timoteus ja Tykitus). Näen hänet tasavertaisena Paavalin yhteistyökumppanina ja siten Uusi testamentti puoltaa miesten ja naisten tasavertaista palvelua ja johtamista seurakunnassa.

KOMMENTOI TEKSTIÄ FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Esa Hyvönen on Keravan helluntaiseurakunnan johtava pastori ja teologian maisteri (Th.M. Evangelische Theologische Faculteit, Leuven, Belgia), pääaineenaan Uuden testamentin eksegetiikka. Esa on jäsenenä Suomen helluntaikirkon eettisopillisessa komiteassa. Elämää hän ei osaa ottaa kovinkaan vakavasti, vaan leppoisasti, pilke silmäkulmassa.

Mitä yhteistä on naisjalkapallovalmentajalla ja naispastorilla?

Lueskelin heinäkuun alussa Lapin Kansasta (2.7.2016) juttua jalkapallovalmentaja Marianne Miettisestä. Miettinen on alallaan pioneeri ja jutun otsikon mukaisesti tienraivaaja. Ennen juttua en ollut tullut ajatelleeksi, miten harvinaisia naispuoliset jalkapallovalmentajat ovat Suomessa. Miettinen on siis tällä hetkellä alle 19-vuotiaiden tyttöjen maajoukkuevalmentaja. Hän on ensimmäinen suomalainen nainen, joka on suorittanut UEFA:n Pro-lisenssin, joka oikeuttaa valmentamaan jalkapalloa korkeimmalla naisten ja miesten sarjatasolla. Miettinen on myös ensimmäinen suomalainen, joka on toiminut päävalmentajana Ruotsin liigassa.

Nainen väärässä paikassa

Varsinainen kohu Miettisen ympärille syntyi, kun hän oli televisiossa kommentoimassa jalkapallon EM-kisoja. Somekeskustelusta voi päätellä, ettei naista olla totuttu näkemään jalkapallopelin kommentaattorina. Nainen ”väärässä paikassa” ahdisti montaa kuulijaa. Ehkä Miettinen horjutti jonkun todellisuuskäsitystä tai sitä oikeaa maailmanjärjestystä siitä, miten asioiden tulisi olla. Ainakin osa kommenteista oli melko tyhjentäviä, kuten: ”minä en halua kuunnella naista miesten jalkapallo-ottelussa”.

(Samaan hengenvetoon täytynee todeta, että katsomoissa oli varmasti monta kuulijaa, jotka eivät kiinnittäneet Miettisen läsnäoloon sen suurempaa huomiota, tai pitivät tämän kommentteja hyvinä. Usein neutraalisti tai positiivisesti asiaan suhtautuvat ihmiset eivät ala riehumaan asiansa puolesta somessa.)

Jollain tavalla Miettisen tapaus lohdutti minua. Tällaisia reaktioita on siis muuallakin kuin seurakuntapiireissä. Jalkapalloihmiset eivät vaan perustele asiaansa vedoten Raamattuun tai kirkkohistoriaan. Mielestäni kuitenkin ilmiössä on jotakin samaa. Nainen kulttuurisesti väärässä paikassa herättää ihmetystä, kummastusta, joskus ihailua, ja toisinaan ärsyyntymistä, ahdistusta ja jopa vihaa. Jossain kulttuurin syväkerroksissa on vahvoja käsityksiä siitä, kuka on pätevä kommentoimaan jalkapallopeliä tai kuka on pätevä toimimaan esimerkiksi pastorina.

Niin sinäkö pastori?

Olen huomannut, että monen silmään tai korvaan minä en näytä tai kuulosta ihmiseltä, joka miellettäisiin pastoriksi. Olen monta kertaa ollut tilanteessa, jossa vastapuoli on avoimen yllättynyt kerrottuani, että olen (nuoriso)pastori. Tätä tapahtui silloin, kun toimin nuorisopastorina ja tapahtuu myös nykyään, kun kerron, mikä olen ensimmäiseltä ammatiltani. Usein ihmiset eivät edes yritä peitellä hämmästyneisyyttään. Tuskin koskaan unohdan englannissa tapaamaani, itseni kanssa saman ikäistä naista, joka ei vaan meinannut päästä yli siitä, että minä, suomalainen nuori nainen, olin nuorisopastori. ”Amazing! Amazing!”, hän huudahteli.

Tällaisissa tilanteissa olen lähinnä vaivaantunut. En oikein tiedä miten minun pitäisi toimia. Huomaan, että nykyisin jätän monesti työhistoriani kertomisen väliin, jotta välttäisin itselleni epämukavan tilanteen.

Joskus jonkun puheen jälkeen joku kuulijoista on tullut kommentoimaan, että olipa yllättävää, että nuorella naisella oli jotakin järkevää sanottavaa. Kommentti on tarkoitettu positiiviseksi – se on vilpitön kiitos hyvästä esityksestä tai puheesta. Samalla kuulija kuitenkin paljastaa aika paljon omista ennakkokäsityksistään ja omasta maailmankuvastaan. Jälleen se viittaa samaan asiaan: naiskysymyksessä on paljolti kyse myös kulttuurista ja siitä, miten naisen rooli kulttuurisesti hahmotetaan.

"Joskus jonkun puheen jälkeen joku kuulijoista on tullut kommentoimaan, että olipa yllättävää, että nuorella naisella oli jotakin järkevää sanottavaa. Kommentti on tarkoitettu positiiviseksi"

Ei kiintiöille

Suomessa on pitkä historia esimerkiksi naispoliitikkojen suhteen. Siksi nainen politiikassa on ihan normaali ilmiö. Evankelis-luterilaisessa kirkossa naispappeja on vihitty 1980-luvun lopulta saakka. Kirkossakin naispapit alkavat olla jo tuttu juttu. Naisjalkapallovalmentajuudella ei ole pitkää historiaa, ja kulttuuriset käsitykset muuttuvat tällä saralla pikkuhiljaa. Helluntaiherätyksessä maallikkonaiset ovat toimineet aina seurakunnissa aktiivisesti. Ehkä se, mikä on osalle uutta, on naisten virallinen valtuuttaminen ja nimeäminen tiettyihin tehtäviin.

Palaan vielä Lapin Kansan juttuun. Jutun lopussa Miettinen sanoo jotakin, joka jäi soimaan päähäni moneksi päiväksi: ”Minun ajatusmaailmassani osaaminen kertoo kaiken. Jos minut valitaan johonkin, pääsen sinne osaamiseni takia. Jos en, pitää kehittyä ja tulla paremmaksi. Sillä ei pitäisi olla mitään väliä, onko nainen vai mies. En halua olla kiintiönainen.” Tässä Miettinen sanoittaa ne ajatukset, joiden näkökulmasta itse lähestyn tätä naiskysymystä. En ajattele, että tässä on kysymys tasa-arvo agendasta tai naiskiintiöistä. Kysymys on osaamisesta. Jos joku nainen on vaan pätevä ja paras johonkin hommaan, niin miksi hän ei voisi toimia siinä?

"Jos minut valitaan johonkin, pääsen sinne osaamiseni takia. En halua olla kiintiönainen." (Marianna Miettinen)

Ps. Toivotan kaikkea hyvää ja menestystä Marianne Miettiselle ja suomalaiselle naisjalkapallolle! :)

KOMMENTOI TEKSTIÄ FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Pilvikki Viitanen on ex-nuorisopastori ja teologian maisteri, joka opiskelee tällä hetkellä johtamisen psykologiaa ja kulttuurihistoriaa Lapin yliopistossa Rovaniemellä.

Syyspäivien keskustelujen jälkipyykkiä

Helluntaiseurakuntien syyspäivien jälkeen keskustelu naisten asemasta on käynyt kuumana niin somessa kuin muuallakin. Kuitenkin moni asia huipentui itse Syyspäivien keskusteluun, joten aiheelle on syytä varata oma postauksensa. Tarkastelen päivien naiskeskustelua ja siihen liittyneitä odotuksia muutamasta eri näkökulmasta.

Keskustelu hyvässä hengessä

Ensimmäinen huomio Syyspäivien keskustelusta on, että se käytiin hyvässä hengessä. Kukaan ei kivittänyt ketään, kenenkään niska ei punottanut lavalla (ainakaan niin paljon, että punahehku olisi loistanut yleisöön) ja keskustelua käytiin rakentavassa hengessä. Tommi Lenho esitteli puheenvuorossaan näkemystä, jossa seurakuntavirat rajataan vain miehille (sivistyssana ”komplementarismi”), mutta keskustelussa hän edusti enemmän herrasmieslinjaa; terrierinä riehuminen, vastustajien kiroaminen ja harhaoppileimasimella huitominen eivät kuulu hänen tyyliinsä.

Kuinka avoimia olemme?

Kuitenkin syyspäivien keskustelu on saanut pyyhkeitä muilta komplementaristeilta. Aiheesta ei avattu julkista keskustelua, johon kuka tahansa olisi voinut kommentoida. Kun ottaa huomioon, että arviolta noin 20 % helluntaiseurakunnista rajaa ”opetusviran” eli käytännössä sunnuntaisin saarnaamisen vain miehille, niin tiukkasanaista keskustelua aiheesta olisi saattanut syntyä. Paneeliin tekstiviestinä lähetetyt kysymykset, jälkipuinti somessa ja sivukorvalla kuullut keskustelut antoivat kuvaa, että yleinen keskustelu ei välttämättä olisi jäänyt aivan yhtä seesteiseksi.

"Paneeliin tekstiviestinä lähetetyt kysymykset, jälkipuinti somessa ja sivukorvalla kuullut keskustelut antoivat kuvaa, että yleinen keskustelu ei välttämättä olisi jäänyt aivan yhtä seesteiseksi."

Toisaalta on totta, että seurakuntakentässä vähintään jonkinlainen enemmistö kannattaa naisten johtajuutta eri muodoissaan. Tässä suhteessa suurempi määrä egalitaristisella kannalla olevia esimerkiksi paneelissa on ymmärrettävää. Kuitenkin on totta, että keskustelusta puuttui ääni, joka olisi edustanut tiukkaa seurakuntakomplementarismia. Tommi Lenho otti kantaa asioihin maltillisesti ja enemmän teknistä puolta korostaen. Hän ei käynyt rajasotia, vaan lähinnä käsitteli asiaa kunnioittaen ja tiukemmin faktoihin pitäytyen. Moni komplementaristi saattoi toivoa, että heidän äänensä olisi saanut enemmän sijaa asioiden käsittelyssä: moni saattaa kokea, että tässä on kyse eksytyksestä, Raamatun raiskaamisesta ja luomisjärjestyksen sotkemisesta, ja että asiaan pitäisi siksi puuttua paljon tiukemmin.

Entä mitä olisi tapahtunut, jos keskustelu aiheesta olisi avattu yleisökeskusteluksi? On mahdollista, että keskustelusta olisi jäänyt vähemmän seesteinen maku monelle suuhun, sillä helluntailainen keskustelukulttuuri on perinteisesti ollut vähintään kevyen kulmikasta. Aihe herättää tunteita, ja näin monimutkaisen aiheen käsittely julkisesti olisi saattanut pahimmillaan päätyä huuteluksi. Tommin tekninen esitys kreikan kielen kielioppipohdintoineen oli lopulta sillä tasolla, että harva olisi voinut tuottaa lennosta parempaa keissiä komplementarismin puolesta.

Ei päätöksiä

Naisten yhtenäiseen palvelumahdollisuuteen uskovat saattoivat saada enemmän ääntään kuuluville, mutta samalla tavalla moni tasavertaisen johtajuuskäsityksen kannattaja (eli ”egalitaristi”) eivät välttämättä pitäneet keskustelua maan valtauksena tai pikkutunneille jatkuvan juhlimisen arvoisena. Kuten Katri Latokangas sanoi tuoreessa RV:n haastattelussa: ”Olisin toivonut herätysliikkeen johtajien pystyvän jo antamaan seurakunnille vahvan suosituksen naisten pastoraalisen kutsumuksen täydestä hyväksymisestä.” RV:n verkkosivuilla hän täydentää: ”Siinä mielessä lopputulos oli pettymys. Selkeämpi kannanotto olisi ollut tärkeä esimerkiksi nuorille seurakuntatyöhön tuleville sukupolville ja sellaisille, jotka ovat jo töissä mutta kokevat sukupuolista syrjintää. Olisi ollut hyvä, että heillä olisi ollut selvempi tie eteenpäin, mutta aika ei ollut vielä kypsä selkeämpään kannanottoon.”

"Selkeämpi kannanotto olisi ollut tärkeä esimerkiksi nuorille seurakuntatyöhön tuleville sukupolville ja sellaisille, jotka ovat jo töissä mutta kokevat sukupuolista syrjintää." (Katri Latokangas)

Alkuperäisten huhujen mukaan syyspäivillä olisi äänestetty liikkeen suhteesta naisten palvelutehtävän vapauttamiseen. Vaikka Syyspäivien äänestykset eivät ole seurakuntia sitovia, ne ovat siitä huolimatta voimakas signaali eri asioista. Oli huhujen takana sitten millainen käsitys tai väärinkäsitys, Syyspäivien sadoksi ei saatu hedelmiä äänestyksestä.

Mitä jos sittenkin?

Mitä, jos syyspäivillä olisi äänestetty asiasta? Parhaassa tapauksessa olisi saatu jonkinlainen linjaus naisten toimimisesta pastorina, mutta esimerkiksi naisten toimiminen vanhimpina voi tuntua monille jostakin syystä vielä suuremmalta muutokselta, joten siinä äänestystulos olisi saattanut jäädä varovaisemmaksi.

Mitä kuitenkin, jos syyspäivillä olisi otettu selkeä linja sen puolesta, että kaikki johtajuustehtävät olisi avattu myös naisille? On mahdollista, että pelkkä äänestystulos ei kuitenkaan ole tarpeeksi muuttamaan liikkeen suhtautumista kokonaisuudessaan. Tällä hetkellä monen näkemys on käymistilassa, ja moni komplementaristi eli miesjohtajuuden kannattaja tutkii myös kantansa perusteluja. Jos on mahdollista nähdä, että on löydettävissä selkeitä, raamatullisia perusteluita egalitaristiselle käsitykselle, asiat saattavat muuttua hyvin paljon seuraavan kymmenen vuoden aikana. On siis mahdollista, että äänestys olisi lukinnut joitakin osapuolia syvemmälle bunkkereihin.

Miten eteenpäin?

Tilanne on herätysliikkeessä vielä auki. Monet seurakunnat hyväksyvät naisten johtajuuden, ja aiheen ollessa tapetilla moni joutuu käymään läpi omia perustelujaan aiheen tiimoilta. Kuitenkin, Katri Latokankaan sanoja mukaillen, helluntailaisuus ei vielä liikehdintänä näyttänyt olevan valmis ottamaan vahvasti kantaa naisten johtajuuden puolesta. Kuitenkin esillä olleet äänenpainot antoivat ymmärtää, että tämä ei välttämättä ole kaukana.

KOMMENTOI TEKSTIÄ FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ!

________________

Markus Mäenpää on osa-aikaisena pastorina Keuruun helluntaiseurakunnassa ja teologian jatko-opiskelijana Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta, kolmivuotiaiden kaksospoikien hiekkalaatikkoleikeistä sekä teetä nollaseiskalitraisesta mukista.

Kahvilakeskustelu: millaista on olla naisena aktiivihelluntailainen?

Nyt lokakuun alussa Naispastori-blogimme on ollut olemassa kolme kuukautta. Kuukausipäivän kunniaksi Pilkku ja Anna juttelivat kahvikupin äärellä siitä, millaista on olla helluntailainen nainen ja blogata siitä.

Pilkku: Kun pysähdyn ajattelemaan, että meidän blogi on tosiaan ollut olemassa kolme kuukautta, niin mun ensimmäinen ajatukseni on se, että mulla ei ole ollut siihen kovin paljoa annettavaa. En miellä olevani eksegeetti, joten oma kontribuutio on jäänyt vähemmälle. Mutta mielestäni on ollut erittäin hyvä juttu, että nimenomaan ryhmämme eksegeetit ovat kirjoittaneet eksegeettiset perustelut auki. Ajattelen, että tämä projekti on kannattanut myös siksi, että nyt tämä keskustelu tasavertaisesta seurakuntatoimijuudesta ja naisten asemasta on levitetty meidän oman kaveripiirin ulkopuolelle laajemmalle yleisölle.

Anna: Mä olen sun kanssa tosi samoilla linjoilla ja ajattelen, että blogi on ollut tosi hyvä juttu, vaikka ei mullakaan ole ollut siihen mitään eksegeettistä sisällöllistä antia. Mutta olen kyllä stressannut siitä, että miten koko juttu sujuu ja miten ihmiset tähän reagoi, joten tuntuu siltä, että olisin tehnyt paljonkin.

Lukijapalaute on onneksi pääsääntöisesti ollut sellaista, että blogi on ollut hyvä juttu ja että on ollut mielenkiintoista lukea raamatullisia perusteluja naisten tasavertaiselle toimijuudelle. Erityisesti palautetta ovat antaneet nuoret naiset, mutta toisaalta yllätyin siitä, että blogin lukijakunta on ollut aika heterogeenistä!

Pilkku: Mäkin kuvittelin alussa, että meidän lukijakunta olisi pääosin helluntailaista, mutta se onkin ollut huomattavasti laajempaa, mikä on loistavaa. Mä oon kans kuullut positiivista palautetta ja kiitoksia siitä, että blogi on nostanut tätä naisasiaa esille. Lisäksi yleisesti on oltu yllättyneitä tekstien laadusta, sillä niistä paistaa kuulemma kirjoittajien perehtyneisyys aiheeseen. 

Anna: Joo mulle on kanssa kiitelty sitä, että tekstit ovat olleet perusteellisia, ja mulle onkin ollut merkittävä juttu myös se, että tällä blogilla olemme ehkä onnistuneet tuomaan eksegetiikkaa jollain tavalla lähemmäs tavallista seurakuntakävijää. Kun kaikkinaisen teologisen tiedon lisääntyminen jo sinänsä on mielestäni aina hyvä juttu.

Vaarana vihaisen feministin leima?

Pilkku: Toisaalta olen saanut myös palautetta siitä, että blogin kielen on koettu olevan teologikikkailua, jonkinlaista meidän omaa kieltä, joka sulkee ei-teologiaa opiskelleet pois. Osa palautteen antajista on ollut myös sitä mieltä, että puhuessamme tästä naisteemasta emme ole kristinuskon ytimessä kiinni, tai että mieluummin tulisi puhua uskolle olennaisimmista aiheista. Sen pohjalta olen itse miettinyt, että leimaannunko liikaa yhden asian ihmiseksi, kun kirjoitan tätä. Kun todellisuudessa me kaikki blogin kirjoittajat olemme kiinnostuneita monista muistakin teologian teemoista eikä tämä naiskysymys ole mikään meidän elämän ykkösmissio tai ainut asia, josta olisi syytä puhua.

Anna: Mä oon kanssa miettinyt samaa ja myös sanonut muutamalle, että naisten tasavertainen johtajuus ei todellakaan ole joku yksi ainoa asia, johon haluan vaikuttaa. Ja koko blogihan syntyi siitä keskusteluketjusta, jossa aluksi kirjoitettiin yksittäinen vastine RV:ssa julkaistuun juttuun, mistä taas syntyi yllättäen pidempi keskustelu. Eli tätä blogia ei aloitettu jonkin strategisen suunnittelun tuloksena vaan pikemminkin keväällä sen RV:ssa käydyn keskustelun myötä alkoi tuntua, että nyt olisi hyvä aika suoltaa kaikki meidän ajatukset ja argumentit naisten tasavertaisesta toimijuudesta pihalle. 

Oon toki itsekin miettinyt sitä, että saanko tätä kirjoittaessani huonon leiman. Mutta en yhtään koe niin, että olisin tässä tekemässä jonkinlaista vallankumousta tai edes tuomassa helluntaiherätykseen varsinaisesti mitään täysin uutta asiaa, sillä onhan naisten tasavertaista toimijuutta kannatettu ja siitä on keskusteltu jo kauan meidän blogia ennen. Tosin ehkä meidän blogimme on ensimmäinen suomenkielinen systemaattinen esitys tasavertaisen johtajuuden puolesta netissä, mutta en silti haluaisi tästä mitään vallankumouksellisen viittaa harteilleni.

Lisäksi myös pelkään vähän sitä, että leimaudunko tästä naisasiasta puhuessani sellaiseksi vihaiseksi helluntaifeministiksi ja olenko kaikille miehille pelottava tai ärsyttävä.

Pilkku: Siis kenelle miehille?

Anna: Ehkä eniten helluntailaisille. Mutta myös yleisesti mun mielestäni suomalaisessa yhteiskunnassa feministin identiteetin ottaminen on vähän riski – tai no riski on jo ylipäätänsä puhua naisen asemasta ja tasa-arvosta ihan ilman feminismi-sanaakin. Tasa-arvokeskusteluun ja feminismiin liittyy tietynlainen maine, ja se sana jo itsessään herättää negatiivisia mielikuvia. Toisaalta sitten taas feminismi on nykyään osa modernia suomalaista kaupunkikulttuuria, johon kuuluu korkeakoulutetut, pätevät nuoret naiset, mutta mikä saatetaan meidän helluntaipiireissä kokea uhkaksi ja vääräksi. Yleisesti ehkä ajattelen niin, että helluntaipiireissä nuoret naiset tykkäävät tästä meidän blogista, mutta entä mitä miehet ajattelevat tästä? Syökö tämä naisten asemasta puhuminen heidän miehuutta ja olenko siitä puhuessani nainen, joka on jotenkin liikaa kaikille?

"riski on jo ylipäätänsä puhua naisen asemasta ja tasa-arvosta ihan ilman feminismi-sanaakin."

Pilkku: Samaistun kyllä tosi vahvasti tuohon ajatukseen, että olenko miehille tai jollekin miehelle ”liikaa”. Kun olen miettinyt sitä oikeastaan koko sen ajan, kun olen kuulunut tähän liikkeeseen. 

Anna: No mutta sun asema on helpompi, kun olet kihloissa nyt. Tai että nyt sulla on joku mies, jolle et ollut tai ole liikaa ja joka ei koe uhkana sitä, että puhut julkisesti naisten ja miesten tasavertaisuudesta.

Pilkku: Joo Lauri vaan nauraa sille ajatukselle, että olisin jotain liikaa tai pelottava, sillä se ei koe sitä yhtään niin. Ja mulle se on ollut aika eheyttävää. Kun jos kokee, että oma vahvuus tai päämäärätietoisuus ei pelästytä toista, niin silloin uskaltaa olla myös heikko ja haavoittuvainen. Lisäksi mietin tätä leimautumisen pelkoa myös niin, että läheisimpien ihmisten mielipiteet musta merkitsee kuitenkin eniten ja uskon, että ne läheisimmät ihmiset hahmottavat mua pääosin muita reittejä kuin tämän naisasian/ blogikirjoittajuuden kautta. 

Rakentavaa keskustelukulttuuria kohti

Pilkku: Mutta leimautumisen suhteen mua mietityttää myös se, että miten vanhemmat ihmiset ottavat tämän ja miten naiskeskustelusta osaisi tehdä rakentavaa? Lähtökohdat nuorten ja vanhempien välillä saattavat nimittäin olla tosi erilaisia, ja mietin, miten pääsisi rakentamaan sellaista keskustelua, jossa kunnioittaisi ja ymmärtäisi toisen erilaista maailmankuvaa?

Pilkku ja cafe latte.

Jotkut ovat nimittäin sanoneet siitä, että blogissa on sellaista tavaraa, joka menee ihan yli hilseen. Eli on olemassa se vaara, että kun tottuu puhumaan tästä naisaiheesta eksegeettien tai teologien maailmassa ja kielellä, niin sille sokeutuu eikä osaa enää olla ymmärrettävä sen maailman ulkopuolisille lukijoille. Vaikka toinen puoli tähän asiaan taas on se, että liian usein toisaalta lukijoita pidetään tyhminä ja vältellään asioiden esittämistä niiden tosiasiallisessa monimutkaisuudessaan tai monitulkintaisuudessaan. Lukijoilta siis jollain tavalla otetaan pois oma päätösvastuu tai oikeus muodostaa mielipide asiaan ja pyritään esittämään oma, valmis ja yksinkertaistettu ratkaisumalli. 

Anna: Joo mä vihaan asioiden liiallista yksinkertaistamista ja lukijoiden vähättelyä. Mutta olen samalla miettinyt paljon sitä, että milloin on oikeus ajaa muutosta. Yhdessä blogipostauksessani pohdinkin sitä, että miten tasapainoilla siinä asioihin puuttumisen rajalla: siis milloin pitäisi ajatella, että olen valmis tarttumaan tähän asiaan, vaikka se aiheuttaisi riitaa ja milloin asioiden pitäisi vaan antaa olla. Tämän naisteeman suhteen mulla ei ole mitään agendaa saada kaikkia helluntaiseurakuntia ottamaan naisia vanhimmistoihinsa, mutta toisaalta naisten palvelumahdollisuudet on mun mielestäni aihe, joka ansaitsee kunnon keskustelun.  Joten yritän tasapainoilla siinä välissä, että en halua aiheuttaa tällä teemalla liian suurta riitaa, mutta toisaalta naisten tasavertaiselle toimijuudelle on olemassa kunnon perusteet ja tämä meidän edustama tasavertaisuutta kannattava malli on nähdäkseni raamatullinen.

Pilkku: Mua ärsyttää tässä keskustelussa juuri toi, että kun toisaalta kannatan naisten tasavertaista toimijuutta, niin toisaalta pitää koko ajan vahvasti painottaa sitä, että tämä naisteema ei ole mun elämäni tärkein asia ja ettei leimaudu liikaa ns. feminististen arvojen kannattajaksi. Se on tavallaan hassua, että helluntaikentässä pitää niin vahvasti painottaa sitä, että ei ole yhden asian ihminen. Kun todellisuudessa on varmaan aina niin, että kukaan ei ole vain yhden asian ihminen ja toisten pitäisi osata olla leimaamatta ketään sellaiseksi.

Jos vielä ajattelen henkilökohtaisella tasolla, niin vaikka tämän blogin päämäärä ei olekaan se, että kaikissa seurakunnissa tehtäisiin joku linjaus naisten tasavertaisen toimijuuden puolesta, niin silti toivoisin, että voisimme liikkeenä ottaa naismyönteisen kannan. Sillä nimittäin suojelisimme naistyöntekijöitämme. Nyt tämä avoin tilanne tavallaan mahdollistaa rakenteellisesti naisten sukupuoleen perustuvan vähättelyn ja kiusaamisen. Jatkossa toivoisin, että seurakunnat ottaisivat selkeämmin vastuu siitä, että jos nainen palkataan pastoriksi tai työntekijäksi, niin sitten seurakunta myös seisoo naisen takana. Se on nimittäin tosi väärin, että jos kesken naisen työkauden joku vetää maton naisen alta. Esimerkiksi jos joku yksittäinen vanhimmistoveli alkaa kovaan ääneen kyseenalaistamaan naistyöntekijän roolia ja valtuuksia, ja kukaan ei puolusta sitä naista. Itse koin, että seurakuntatyössä sain täyden henkisen tuen omalle työlleni, ja se oli merkittävä asia työhyvinvoinnille.

"Nyt tämä avoin tilanne tavallaan mahdollistaa rakenteellisesti naisten sukupuoleen perustuvan vähättelyn ja kiusaamisen."

Lisäksi ajattelen niin, että on paljon sellaisia ihmisiä, jotka intuitiivisesti ajattelevat naisjohtajuuden olevan OK, mutta heillä ei ole ollut ajatuksiinsa hyviä perusteluja. Niinpä toivoisin, että blogin kautta moni saisi perustelut ajatuksilleen ja heillä olisi rohkeutta tai raamatullinen pohja puolustaa tasavertaista kantaa. Eli vaikka ei mullakaan ole mitään selvää agendaa koko herätysliikkeelle, niin toisaalta toivoisin, että edes jotkut seurakunnan uskaltaisivat linjata niin, että naisia voi olla vanhimmistossa ja että he ovat toimijuudeltaan tasavertaisia. Nyt nimittäin tuntuu siltä, että ollaan tilanteessa, jossa kaikki pelkäävät leimautumista eikä mikään seurakunta uskalla olla ensimmäinen tasavertaisuuden kannattaja. Toivoisin näkeväni enemmän avoimuutta koko helluntailiikkeessä, sillä arvostan Vapaakirkkoa liikkeenä siitä, että ylempi johto on siellä uskaltanut tehdä naismyönteisen linjan, mutta naisasia ei ole repinyt liikettä hajalle.

Anna: Mun mielestä onkin valtavan ironista, että osa helluntailaisista argumentoi vahvasti sitä, että koska tämä naisasia on kehällinen eikä se ole kristinuskon ytimessä, niin siitä olisi hyvä olla hiljaa yhtenäisyyden vuoksi. Mutta jos loogisesti ajattelee, niin jos naisten toimijuus on niin kaukana ytimestä, niin miksi siitä pitää sitten niin kovasti suuttua? Ja miten niin kehällinen ja ei-keskeinen asia loogisesti voisi niiden kauhuskenaarioiden mukaan repiä meidän liikkeemme hajalle?

Sitäkin olen miettinyt, että tämä naiskysymys tuo tosi hyvin esiin helluntailaisen kyvyttömyyden sietää erilaisia mielipiteitä. Blogin yhteydessä on nimittäin vahvasti taas kerran huomannut sen, että meillä keskustelu jostain aiheesta ei vaan meinaa pysyä siinä aiheessa, vaan tosi pian aletaan väitellä siitä, että kuka on ”oikea helluntailainen” ja raamatullinen ja kuka sitten taas liian liberaali ja väärässä. Meillä ei siis oikein meinaa olla tilaa sietää kahta erilaista Raamattuun pohjautuvaa tulkintatapaa, vaan toinen pyritään leimaamaan heti ei-raamatulliseksi ja täysin eksytykseen vieväksi harhaopiksi. Ja se on välillä tosi raskasta ja syö uskoa helluntailaisuuden tulevaisuuteen.

"tämä naiskysymys tuo tosi hyvin esiin helluntailaisen kyvyttömyyden sietää erilaisia mielipiteitä."

Pilkku: Joo tuosta olen NIIN samaa mieltä! Meiltä puuttuu keskustelukulttuuri, ja olen miettinyt, miksei meillä voida antaa sille toiselle tilaa ja mahdollisuutta esittää mielipidettään, vaan sen sijaan meillä niin nopeasti lentää se tikari. Ja niin nopeasti aletaan syyttää nimenomaan sitä, että se erilainen mielipide ei ole Raamattuun pohjautuva. Lisäksi meillä on tosi vähän kykyä ajatella, että ehkä oma mielipiteeni voisi olla väärässä tai että se on totuudesta vain likiarvo. Kun nähdäkseni kypsää ajattelua olisi sellainen malli, jossa todetaan, että tähänastisen lukemani ja kokemani perusteella ajattelen asian tavalla X, mutta toisaalta ei kirjoiteta sitä omaa näkemystä absoluuttisena totuutena kiveen. 

Samoin kuin tuohon totuuden tematiikkaan liittyy myös kysymys siitä, että osaako oikeasti asettua toisen asemaan. Me olemme siinä tosi huonoja täällä helluntaiskenessä: meillä ei mitenkään itsestään selvästi osata asettua toisen asemaan eikä myöskään kuunnella toista ja ymmärtää sitä, että millä logiikalla eri mieltä oleva rakentaa oman näkemyksensä.

Anna: Niinpä! Meidän ajatus totuudesta on usein sellainen, että meillä on totuus ja usein ylhäältä päin kerromme sitä muille, ja oletamme heidän kääntyvän meidän totuuteemme. Mun mielestä taas on aika outo ajatus, että joku ihminen kuvittelee jossain kohtaa elämäänsä löytäneensä lopullisen totuuden kaikesta. Kun totta kai meillä pitää olla perusteltuja näkemyksiä asioista ja meidän pitäisi pyrkiä muodostamaan niitä, mutta silti joku kunnioitus elämän mysteeriä ja oman tiedon rajallisuutta kohtaa olisi hyvä olla. Joku joskus sanoi, että teologia on pohjimmiltaan totuuden etsintää – ja siihen ajatukseen itse haluan sitoutua. 

Miehet ja naiset helluntaissa

Pilkku: No mutta jos vielä palataan hetkeksi takaisin tähän naisteemaan, niin millaista sun kokemuksen mukaan on ollut elää naisena helluntailiikkeessä?

Anna: Ihan ensimmäinen ajatus mulla taitaa olla se, että en ole mielestäni koskaan kokenut mitään suurta sortoa. Ja erityisesti suhteessa seurakunnassa toimimiseen en ole kokenut, että mua olisi rajoitettu sukupuoleni perusteella. 

Pilkku: En kyllä mäkään koe kokeneeni sortoa. Toisaalta olen kuullut joitain aika karuja juttuja naisten kohtelusta helluntailiikkeessä ja vaikka mulla ei olisi samanlaisia kokemuksia, niin ne toisenlaiset kokemukset on myös totta. Ajattelen myös, että joskus on vaikea erottaa, että johtuuko joku asia sukupuolesta, iästä vai persoonasta tai niiden yhdistelmästä. 

"En kyllä mäkään koe kokeneeni sortoa. Toisaalta olen kuullut joitain aika karuja juttuja naisten kohtelusta helluntailiikkeessä"

Mulle tulee joskus kuitenkin sellainen olo, että helluntaiherätys on 70-vuotiaiden miesten kerho ja ylipäätänsä päätöksenteko on joskus kapean ryhmän harteilla. Mulla ei sinänsä ole mitään keski-ikäisiä tai sitä vanhempia miehiä vastaan enkä vastusta sitä, että joku vanhempi mies on mun johtaja, mutta kaipaan lisää avoimempaa keskustelua ja osallistamista. Ylipäätään toivon, että päätöksentekoon osallistettaisiin laajempi skaala ihmisiä: siis sekä naisia, miehiä, nuoria, vanhoja, Suomessa aina asuneita, maahanmuuttajia jne. Meillä on ollut pitkään tietynlaisia ihmisiä päättävissä elimissä, siis suomalaisia vanhempia miehiä, ja moninaisuus on ollut aika vähäistä.

Anna: Ideologisestihan muuten feminismi kytkeytyy nimenomaan laajempaan moninaisuuteen, ja mä ajattelen, että feministisen ajattelun anti myös helluntailaisuudelle on nimenomaan tarjota näkökulmia siihen, että miten pystyttäisiin olemaan moninaisempia. Feminismistä lainatut ajattelutavat nimittäin herättävät näkemään sitä yksipuolistumista, jota tapahtuu luonnollisesti kaikissa yhteisöissä. Me ihmiset kun toimimme periaatteella, että olemme taipuvaisia hakeutumaan samanlaisten seuraan ja valitsemaan ympärillemme samanlaisia ja -mielisiä jäseniä. Kun taas hyvä yhteisö tarvitsisi erilaisia persoonia, ja siksi myös seurakunnassa olisi hyvä tietoisesti tarkastella sitä, että johtajat ovat keskenään erilaisia. Eli tavallaan Naispastori-blogi on mulle kannanotto moninaisemman seurakunnan puolesta.

Anna ja kahvi maidolla.

Pilkku: Mun mielestä meidän johtajuuskäsitykseen tai seurakunnassa toimimisen oikeutukseen liittyy myös meidän kokemusvetoinen kulttuurimme. Meillä siis korostetaan paljon sitä, että uskottavalla johtajalla tai puhujalla pitää olla paljon kokemusta, ja kyvykkyys johonkin syntyy tosi vahvasti vain kokemuksen kautta. Mutta ajattelen myös niin, että tähän naiskeskusteluun limittyy suurempi keskustelu siitä, että kuka on helluntailaisuudessa uskottava tekemään jotakin.

Anna: Mun mielestä tähän ”kuka on uskottava” -kysymykseen liittyy myös yleisesti kunkin ihmisen käsitys miesten ja naisten rooleista ja olemuksesta. Me tässä blogissa puhumme nimenomaan naisten ja miesten tasavertaisesta toimijuudesta seurakunnassa ja seurakunnallisissa rooleissa, mutta sen lisäksi jokaisen ihmisen nais- ja mieskuvia jäsentää jonkinlainen käsitys naisista ja miehistä parisuhteessa. Ja tähän parisuhteen tai avioliiton sisäiseen roolitukseen tai tasavertaisuuteen ei blogissa oteta kantaa. 

Pilkku: Selvennätkö, että mikä siis olisi se kysymys, mihin pitäisi ottaa kantaa?

Anna: Tarkoitin siis sitä, että me Naispastori-blogissa kannatetaan sitä, että vanhimmistossa, pastoreina tai missä vain seurakunnan virassa voisi olla miehiä ja naisia tasavertaisin toimijuuksin, mutta tarkoittaako se sitä, että ajattelemme, että naisen ja miehen pitäisi myös avioliitossa olla tasavertaisissa rooleissa.

Pilkku: Okei, nyt saan kiinni sun ajatuksesta. Luulen, että meillä kirjoittajilla on varmaan aika erilaisia mielipiteitä, mitä tulee avioliittoon ja myös erilaisia malleja, joissa elämme. Mutta uskon, että aika monet ihmiset projisoi tai heijastaa omaa avioliittoajatteluaan tähän naiskeskusteluun. Tai että jos joku mies elää avioliitossa, jossa hän on vahva johtaja ja päättää perheen asioista, niin on ehkä vaikea suhtautua siihen, että tasavertaisena työtoverina olisikin nainen. Koska jos suhde vaimoon on malli, jossa nainen on heikompi astia siinä mielessä, ettei hänen kanssaan voi keskustella kaikesta eikä nainen kestä vaikeiden asioiden käsittelyä tai päätöksentekoa, niin helposti ajattelee niin myös naistyötovereista.

Anna: Mä mietin juuri tuota samaa. Tai en halua ottaa kantaa siihen, miten toisten pitäisi avioliitossaan elää, mutta toisaalta mietin kyllä sitä, että onko vahvan patriarkaalisen mallin mukaan elävän ihmisen psykologisesti mahdollista kannattaa egalitaarista seurakunnallista johtamismallia. Eli se yleinen naiskuva vaikuttaa tässä taustalla koko ajan.

"mietin kyllä sitä, että onko vahvan patriarkaalisen mallin mukaan elävän ihmisen psykologisesti mahdollista kannattaa egalitaarista seurakunnallista johtamismallia."

Samalla tavalla oon joskus miettinyt myös sitä, että miten tähän teologiseen naiskeskusteluun liittyy se ikuisuuskysymys, että voivatko nainen ja mies olla ”vaan kavereita”, tai että onko naisten ja miesten mahdollista olla ystäviä ilman seksuaalista jännitettä. Koska jos ajattelee, että naiset on aina jollain tavalla seksuaalisen halun kohteita, niin voi olla vaikea kannattaa ajatusta siitä, että nainen olisi läheinen, tasavertainen ja ei-seksuaalinen työtoveri. 

Täysillä nainen ja arvostettu toimija

Pilkku: Aivan. Ja mitä tohon avioliittokysymykseen tulee, niin siitäkin pitäisi keskustella avoimemmin ja rehellisemmin. Kun joku saattaa olla kauhean vahvasti sitä mieltä, että mies on perheen pää, mutta samalla ei oikeastaan keskustella siitä, että mitä se perheen päänä oleminen oikeassa elämässä tarkoittaa. 

Anna: Mun mielestä historia auttaa ymmärtämään siinä, että naisten tasavertaisuus on yhteiskunnallisesti tosi uusi asia: esimerkiksi naisilla on ollut äänioikeus vasta noin 100 vuotta. Joten koska taustalla on suuri yhteiskunnallinen muutos, niin ei tavallaan ihmekään, että naisten asema yhä edelleen puhututtaa näin paljon.

Pilkku: Yksi tähän roolimuutokseen liittyvä tosi voimakas juttu on se, että miten isän rooli on muuttunut viimeisen kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana. Isyyden muutoksen kohdalla mun mielestä on aika hankala väittää, että se muutos olisi tosi väärin tai ei-raamatullista, vaikka tietyllä tavalla voisi tulkita, että koti-isät on raamatullisten ja jumalallisten roolien sekoittamista, sillä kotona lapsia hoitava isä ottaa tavallaan perinteisen naisen roolin. Mutta pikemminkin ajattelen, että monelle nuorelle helluntai-isälle se niiden läsnäolevan isän rooli on älyttömän merkittävä ja isänä miehet löytävät jonkun ihan uuden puolen itsestään. 

Anna: Totta, onhan tällainen skandinaavinen läsnäoleva, lempeä ja hellä isä todellakin Raamatun kulttuurikontekstille vieras malli, koska se kulttuuri oli miehisyyden ja isän roolin kannalta tosi erilainen. Ja se on epäloogista, että tätä muutosta ei koeta vääränä vaikka samalla ”raamatullisia” rooleja saattaa meidän mielestä uhata vaikka se, että perheen äiti menee töihin ja tienaa miestä enemmän. 

Pilkku: Yksi tähän naisten ja miesten rooleihin liittyvä asia on muuten vielä sekin, että miten sukupuoli saa näkyä. Naisten kohdalla kysymys on siis se, että onko lupa näyttää naiselta. Mun mielestä nimittäin joskus käy niin, että naisellista naista ei pidetä uskottavana. Mun mielestä helluntaipiireissä on havaittavissa sitä, että ne naiset, jotka ovat toimineet paljon miesten kanssa tai perinteisesti miehisissä rooleissa, ovat ehkä huomaamattaankin häivyttäneet sukupuoltaan pois. Ja meillä syynätään myös paljon enemmän naisten pukeutumista kuin miesten. 

"Naisten kohdalla kysymys on siis se, että onko lupa näyttää naiselta. Mun mielestä nimittäin joskus käy niin, että naisellista naista ei pidetä uskottavana."

Anna: Tuo sama trendi on näkyvissä kyllä myös laajemmin suomalaisessa yhteiskunnassa, sillä meidän päättävissä elimissä toimivat naiset ovat perinteisesti olleet aika androgyynejä tai maltillisen naisellisia. Vertailukohtana taas Itä- ja Etelä-Euroopassa naiset vaikuttavat olevan paljon naisellisempia, mutta siellä kulttuuri on myös patriarkaalisempi ja naisten roolit on erilaisia verrattuna miehiin. 

Pilkku: Mä uskon, että jumalallinen juttu olisi se, että ei tarvitsisi yhtään häpeillä tai häivyttää sukupuoltaan, vaan että sen voisi tuoda ilolla esiin riippumatta siitä, millaisissa tehtävissä toimii. Toivoisin myös näkeväni sitä, että päättävässä asemassakin voisi olla hyvin erilaisia ihmisiä. Nimittäin ehkä se perinteinen miehinen johtajatyyppiroolikin on aika kapea rooli – ja monet miehet eivät koe, että he sopisivat siihen muottiin. Ja vastaavasti toivoisin, että naisenakaan ei tarvitsisi olla tietynlainen nainen, että voi toimia esimerkiksi pastorina.

Ylipäätään toivoisin sellaista joustovaraa miehenä ja naisena olemiseen, koska ajattelen, että raamatullisestikaan ei ole vain yhtä tapaa olla mies tai nainen. Ja että kummassakin sukupuolessa on uniikki sekoitus feminiinisiä ja maskuliinisia piirteitä.

Anna: Joo jotain tuollaista mäkin toivoisin sekä näkeväni laajemmin helluntaiherätyksessä että löytäväni myös itse omassa elämässäni. Että osaisin olla täysillä nainen ja toimia kutsumuksessani, ja toivottavasti saisin elää sellaisessa kristillisessä ympäristössä, joka tunnistaisi, tukisi ja arvostaisi lahjojani.

________________

Anna Lehmuskoski on teologian ja (jos Herra suo, niin pian) yhteiskuntatieteiden maisteri sekä seurakunta-aktiivinen helluntailainen nainen.

Pilvikki Viitanen on ex-nuorisopastori ja teologian maisteri, joka opiskelee tällä hetkellä johtamisen psykologiaa ja kulttuurihistoriaa Lapin yliopistossa Rovaniemellä.

Kohti terveitä sukupuolten välisiä suhteita: katsaus Vuorisaarnaan osa 2

Edellisessä tekstissäni rakensin taustaa Jeesuksen opetukselle miehen ja naisen välisestä, tasapainoisesta suhteesta. Seurakunnissa on monesti pyritty hallitsemaan suhteita ensisijaisesti sen tähden, että seksuaalisilta hairahduksilta voitaisiin välttyä. Samassa autossa ja toimistossa ei saisi olla yksikseen miestä ja naista, jotka eivät ole aviossa keskenään, ja naisten pukeutuminen on joskus enemmän kuin tarkasti kontrolloitua.

Jeesuksen ajan juutalaisuudessa naisia haluttiin rajoittaa yhteiskunnallisesti ja uskonnollisesti, koska heidän katsottiin voivan aiheuttaa himoa. Kuitenkin Vuorisaarnassa Jeesus siirtää vastuun himoitsemisesta miehelle (Matt. 5:27–30), ei himon kohteelle eli naiselle. Jeesus varoittaa miestä ”aviorikoksen tekemisestä sydämessä”.

Konkreettisia tekoja vaaditaan

"Ja jos oikea silmäsi viettelee sinut, revi se irti ja heitä luotasi. Sillä on parempi sinulle, että yksi jäsenistäsi tuhoutuu kuin, että koko ruumiisi heitetään Gehennaan. Ja jos oikea kätesi viettelee sinut, hakkaa se irti ja heitä luotasi. Sillä on parempi sinulle, että yksi jäsenistäsi tuhoutuu kuin, että koko ruumiisi heitetään Gehennaan" (Matt. 5:29–30)

Jeesuksen opetuksen kolmas osa, jakeet 29–30, kehottaa tekoihin, jotka vapauttavat edellä kuvatusta noidankehästä, eli aviorikoksen tekemisestä sydämessä. Neljä käskymuotoa kuvaavat ohjeellista toimintaa: ”revi se irti ja heitä luotasi”, ”hakkaa se irti ja heitä luotasi”. Tällaisen aloitteen tekeminen tähtää hyvään lopputulokseen, sillä se ehkäisee lankeamista ja lopulta jopa estää ihmistä joutumasta Gehennaan. Matteus käyttää verbiä ”vietellä” (skandalizō) viitaten himoon, jonka seurauksena on lankeemus ja mahdollisesti jopa lopullinen pelastuksen menettäminen, ”Gehenna” (Vrt. Matt. 18:8–9). Tämä vahvistaa entisestään itsensä silpomisen synnyttämää voimakasta mielikuvaa: mikä tahansa menetys on pienempi kuin lopullinen rangaistus.

Jeesus käyttää ajalleen tyypillistä hyperbolaa eli liioittelevaa ilmaisua, eikä hänen ohjettaan itsensä silpomisesta siksi tule noudattaa kirjaimellisesti. Opetusta ei kuitenkaan tulisi ymmärtää vain symbolisena asenteiden kuvauksena. Jeesus antaa rajun esimerkin, jotta asian vakavuus tulee selväksi: himon kitkeminen vaatii toimintaa jo ajatusten tasolla.

Opetusta ei ole kuitenkaan tarpeen nähdä seksuaalikielteisenä, vaan sen voidaan katsoa painottavan himon vakavuutta. Konkreettisia tekoja vaaditaan, jotta seksuaalisia yllykkeitä voidaan hallita ja näin välttää ”aviorikos sydämessä”. Jeesuksen vaativamman etiikan (5:28) mukaisesti tämä tarkoittaa ajattelu- ja toimintatapojen muuttamista. Vastuuta ei tule siirtää ”himoiten katsomisen” kohteelle eli naiselle.

Kohti tervettä kanssakäymistä

Muodostettaessa yleisempiä seksuaalieettisiä periaatteita on oltava varovainen, sillä jakeet Matt. 5:27–30 käsittelevät himoa nimenomaan suhteessa avioliittoon ja aviorikokseen. Jeesuksen opetus ei esimerkiksi rinnasta seksuaalista halua tai kauneuden huomaamista aviorikokseen. Pelkän kiusauksen pitäminen syntinä on perusteetonta.

Tekstin taustoja ei aina huomioida kristillisessä opetuksessa, mikä johtaa helposti epäjohdonmukaisuuteen. Vaikka useimmiten ”yhtäkkisiä sopimattomia ajatuksia” ei rinnasteta syntiin, yksilön vastuu seksuaalisen puhtauden ylläpitämisessä voi jäädä määrittelemättä, kun huomiota kiinnitetään vain ihmisen ulkoiseen olemukseen: sanotaan, että kenenkään ei tulisi aiheuttaa kiusausta pukeutumisellaan tai ruokkia himoa vartalollaan. Jeesus kuitenkin asetti himoitsevan ihmisen suurempaan vastuuseen. Hän vastusti ajattelua, jossa naista pidettiin lähes olemuksellisesti himon lähteenä. Yksilön omien motiivien, tunteiden ja ajattelutapojen arvioiminen sekä himojen hillitseminen on tärkeämpää kuin ulkoiset tekijät.

Toisaalta Uuden testamentin kehotukset siveelliseen pukeutumiseen voidaan tulkita yksilönvastuusta käsin (1. Tim. 2:9; 1. Piet. 3:3–4). Kristityn tulee itse arvioida, mikä kulloinkin on soveliasta pukeutumista ja käytöstä. Seksuaalinen viehättävyys on aina jossakin määrin kulttuurisidonnainen makuasia, mikä vain korostaa yksilön sisäisen kontrollin merkitystä. Samat ulkoiset ”soveliaan pukeutumisen ohjeet” eivät toimisi esimerkiksi Suomessa ja monissa Lähi-idän maissa. Jeesuksen opetuksen pääperiaate on kuitenkin sama ympäristöstä riippumatta.

Ihminen ei ole vain objekti

Kristillisessä seksuaalietiikassa ihmisvartaloa ei nähdä vain objektina, joka herättää romanttisia ajatusrakennelmia ja seksuaalisia himoja, vaan myös luonnollisen ei-seksuaalisen kanssakäymisen sekä miesten ja naisten välisen ystävyyden katsotaan olevan mahdollista. Jumalan luoma kauneus ei ole himoa ruokkiva ongelma ihmisille, jotka kiinnittävät huomiota ajatusmalleihinsa ja käytökseensä.

Seurakuntaelämän toimisto- ja autosäännöt näyttäytyvät erilaisessa valossa, kun ei-toivottujen asioiden ei ajatella ”vain tapahtuvan itsestään” tietyissä olosuhteissa. Syvällisenkään keskustelun käyminen samassa toimistohuoneessa ei itsessään tee mistään miehen ja naisen välisestä suhteesta sopimatonta, eikä yhteistyötä tulisi lähtökohtaisesti vältellä.

Sukupuolten yhteistyö voi toteutua seurakuntatyössä, kun yksilön vastuuta ja toisten kunnioittamista painotetaan kultaisen säännön hengessä (Matt. 7:12). Tällöin jokainen ihminen pyritään näkemään kokonaisena, tasavertaisena ja älyllisenä yksilönä, jonka kanssa toimiminen ja työskentely on luonnollista. Tämä voi vaatia paljon asioiden työstämistä ja avointa keskustelua. Ihminen on psykologisesti monimutkainen olento, eikä tämän vuoksi kannata olla naiivi. Jeesuksen opetus osoittaa kuitenkin hyvän suunnan kohti kasvua ja toimivia ihmissuhteita.

Teksti perustuu osittain Ristin Voitto -lehdessä (25, 2014, s. 10–11) julkaistuun artikkeliin.


_________________

Tuomas Havukainen valmistelee väitöskirjaa Uuden testamentin eksegetiikan alalta Åbo Akademiin ja vaikuttaa aktiivisesti Keuruun helluntaiseurakunnassa. Tuomas arvostaa suuresti hyvää kahvia.










Kirjallisuutta

Brower, Kent E. ”Jesus and the Lustful Eye: Glancing at Matthew 5:28”. Evangelical Quarterly 76, 291–309. 2004.

France, Richard T. The Gospel of Matthew. The New International Commentary on the New Testament. Grand Rapids: Eerdmans. 2007.

Stassen, Glen H. ”The Fourteen Triads of the Sermon on the Mount (Matthew 5:21–7:12)”. Journal of Biblical Literature 122, 267–308. 2003.