Väitteestä ”en ole huomannut naisten sortamista”

Olen ajoittain kuullut, että helluntailiikkeessä ei ole näkynyt mitään naisten sortamista. Joskus joku (usein mies) kommentoi, että jos nainen haluaa tehdä seurakunnassa jotain, mihin Jumala on hänet kutsunut, niin kenelläkään ei ole siihen ollut nokan koputtamista: naiset pystyvät tekemään yhtä ja toista, ja kaiken maailman feministien tähden naisten on vielä helpompikin tehdä kaikkea kuin miesten. Joku tätä kuunteleva voi kuitenkin vaihtaa väriä johonkin valkoisen ja violetin välimaastoon ja kommentoida, että hän on kyllä nähnyt viikoittain varoittavia esimerkkejä asiasta. Toinen ihmettelee, miksi toinen voi olla noin sokea, kun toinen ihmettelee, mistä toinen edes puhuu.

Onko totta, että toiset eivät ole huomanneet asiaa, kun taas toiset eivät pääse asiaa pakoon? Miksi siis kaikki eivät pidä asiaa ongelmana? On olemassa kolme syytä: vaikeneminen, tuttuusturtumus ja seurakuntien erilaisuus.

Emme huomaa sitä, mihin olemme tottuneet

Olemme sokeita tuttuudelle. Työpaikalla aloittava henkilö voi huomauttaa jostakin hullunkurisesta käytännöstä, johon kaikki muut ovat tottuneet, vaikka se syö työtehoa ja vaikeuttaa ihmisten elämää. ”Ai niin miksi yleistulostin ei saisi olla useamman lukitun oven takana kellarissa? Edellinen pomo halusi sen sinne, ja kaikilla on kuitenkin avaimet, joten totu!”

Olemme tottuneita siihen, että monessa seurakunnassa pääasiassa miehet saarnaavat ja ehtoollista jakamassa on miehiä. Me saatamme naureskella entisille ajoille, jolloin miehen saarna oli ”saarna” ja naisen saarna oli ”todistus”, mutta monesti meillä on vielä jäänteitä ajattelusta. Niin yritysmaailmassa kuin seurakunnassakin naiset joutuvat tekemään enemmän töitä ja olemaan paljon pätevämpiä, ja silti miehiä on helppo valita heidän sijastaan, koska miehet ovat, no, miehiä. Kun etsitään vastuuta kantamaan ihmisiä, skannataan kyllä molemmat sukupuolet läpi, mutta virallisiin yhteyksiin etsitään vain miehiä. Tottumus vaikuttaa: esimerkiksi Vapaakirkosta tuleva voi pitää jo vanhimmiston sukupuolirajoituksia suorana syrjintänä, kun helluntailaiselle ne ovat osa realiteetteja.

Jokainen johtajana oleva saa osansa arvostelusta, siitä ei ole epäilystäkään. Myös naisjohtajat saavat silmilleen, sillä se on johtajien osa. Kuitenkin naisten kohdalla vastaan tulee myös kritiikkiä, joka kohdistuu puhtaasti hänen sukupuoleensa. Että et saisi saarnata, kun Raamattu sen kieltää. Että joku vanhimmistosta voi tölväistä jossakin tilanteessa, ettei ole nyt ihan varma, saisiko Milla naisena johtaa tätä työmuotoa, mutta annetaan mennä vaan; tämän jälkeen muut suhtautuvat Millan asemaan huomattavasti varautuneemmin. Joskus nämä sukupuolisidonnaiset kritiikit on helppo lukea vain johtajien silmilleen saaman kuran piikkiin, vaikka ne eivät puhtaasti sitä ole; samoin naisen ahdistuminen niistä nähdään vain todisteena naisten kyvyttömyydestä johtaa ja ottaa vastaan kritiikkiä.

Kaikkia tarinoita ei kerrota

Jotkut eivät ole vilpittömästi kuulleet yhtään tarinaa siitä, miten jotkut naiset ovat saaneet taistella tekemistensä puolesta. Monesti syynä on se, että tarinoita ei kerrota. Ensimmäinen syy on siinä, että kokemukset esimerkiksi vanhimmiston edessä hiillostamisesta tai pitkään jatkuneesta syrjinnästä voivat olla hyvin vaikeita ja traumaattisia kokemuksia, joita ei noin vain haluta levitellä. Vertailun vuoksi on hyvä huomata, että tarinoita esimerkiksi hengellisestä tai seksuaalisesta väkivallasta ei huudella pitkin toreja.

Toinen huomio on siinä, että jos palvelutyössä oleva nainen on kohdannut vakavaa syrjimistä, hän yleensä joutuu olemaan asiasta hiljaa maineensa tähden. Huutelu ja julkinen pyykkäys eivät tee hyvää maineelle. Helluntailaisuudessa on pitkään ollut tapana ratkaista monia asioita harjalla: asiat lakaistaan maton alle, jonka jälkeen siitä on oltu puolin ja toisin hiljaa. On helppo tulla leimatuksi katkeraksi räksyttäjäksi, joka vain vahvistaa sitä stereotypiaa, että naiset eivät ole tarpeeksi vahvoja johtamaan, sillä he loukkaantuvat pikkujutuista.  

Kolmas syy on siinä, että monet naiset ovat yksinkertaisesti hengellisesti kasvaneita. He ovat nielleet negatiiviset kokemuksensa, antaneet anteeksi ja päättäneet olla hiljaa, jotta voisivat tehdä edes sitä, mitä ovat tähän mennessä saaneet tehdä. He ovat painineet asiansa Jumalan kanssa, ja he ovat päättäneet olla velkomatta näitä ihmisiä muille. Joskus asioista hiljaa oleminen on merkki hengellisestä vakaumuksesta olla puhumatta pahaa toisista, vaikka siihen olisi syytä.

Kaikkialla tilanne ei ole samanlainen

On seurakuntia, joissa naiset saavat jakaa ehtoollista, saarnata sunnuntaisin ja jopa istua vanhimmistossa – joko virallisesti vanhimpina tai ”vanhimmistotyöskentelyyn osallistuvina”, kun halutaan välimalliratkaisuja ilman nimityksiä. Yleensä tällaisesta näkökulmasta on helppo kommentoida, että Suomessa helluntainaiset saavat tehdä kaikkea. Kuitenkin vastassa on se, että meiltä löytyy vähintään yhtä paljon seurakuntia, joissa ehtoollista jakava nainen saa aikaan ainakin muutaman ulosmarssin tilaisuudesta ja huomattavasti enemmän valkaisuainetta tarvitsevan jälkipyykin – siis olettaen, että heitä edes päästetään jakamaan ehtoollista tai saarnaamaan. 

Toisin sanoin, toisissa paikoissa kysymys naisten palvelustehtävistä ei ole kysymys, sillä he saavat tehdä kaikkea, toisissa paikoissa se ei ole kysymys, koska kukaan ei edes esitä kysymystä, ja vielä toisaalla kysymyksen kanssa riehutaan avoimesti. Mahdollisuudet törmätä asiaan tai välttyä siltä ovat erilaiset, kuten myös mahdollisuudet nähdä tai olla näkemättä taistelua asian tiimoilta. 

Selittävätkö nämä tekijät kokonaisuutta, vai olisiko vielä jotain, mikä auttaisi valaisemaan tilannetta? 

KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Markus Mäenpää suorittaa teologian jatko-opintojaan Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta sekä pian nelivuotiaiden kaksospoikiensa kaivurileikeistä. Hän on ansiokkaasti päässyt irti teeaddiktistaan.

Minä ja naisvanhimmat

Koska olen enemmän kokemuksellinen ja käytännöllinen kuin dogmaatikko, jaan omakohtaiseen kehitystarinani. Naispastori-blogin teologiset esitykset allekirjoitan sisällöltään ja perusteluiltaan, enkä pystyne niihin mitään lisäämään. Ja edustan siis konservatiivista raamattukäsitystä ja -teologiaa. Pyrin lukemaan asiat Raamatusta, en Raamattuun. Uskon, että Raamattu on Jumalan henkeyttämä, kokonaan Jumalan sanaa. Käännökset eivät kuitenkaan ole Jumalan henkeyttämiä.

Iskee hermoon

Minulle naisvanhemmuus, -johtajuus ja naisten rooli helluntaiherätyksessä on ollut merkittävä ongelma, jopa kipu, kutakuinkin 40 vuotta. En ole nimittäin koskaan voinut allekirjoittaa seurakunnissa vallitsevaa rajaavaa ajattelua ja käytäntöä. Vaikka olen helluntaikodin lapsi, tämä asia tuli minulle kuin puskista tullessani uskoon 15-vuotiaana. En ollut kuullutkaan moisesta! Minusta oli epäoikeudenmukaista ja asenteellista, ettei nainen voisi toimia seurakunnassa siinä missä mieskin, mikäli työhön oli lahjoja ja kutsumus. Mielestäni lähes hilpeän huippunsa tämä käytäntö sai ehtoollisella, jossa vain isosti luotetut, nimetyt ja hautajaisiin pukeutuneet miehet saivat jakaa viiniä tai mehua ja pullaa, kun ajatuksin, sanoin ja rukouksin muistelimme Jeesuksen sovituskuolemaa. Maisteluun, muisteluun ja rukoukseen saivat tosin myös naiset yhtyä.

Kontrastina samaan aikaan naiset toimivat jopa valtion päämiehinä: Golda Meir Israelissa, Indira Gandhi Intiassa ja vähän myöhemmin Margaret Thatcher Englannissa.

Minä ja rakas äitini Mirja Vehosmaa.

Varsinaiset teologiset perusteet naispastoriudelle ja -vanhemmuudelle sain Toronton Ontario Bible Collegessa vuonna 1986, kun systemaattisen teologian kurssilla tutkin asiaa ja kirjoitin esseen tästä itseäni kiusaavasta asiasta. Teologian professorini Brian McKenzien alustukset ja uudet lähteet avasivat minulle perustellun ja systemaattisen näkökulman aiheeseen. Itselleni haastavin ja osin sisäisesti ristiriitaisin teksti oli 1. Tim. 2:11–15. Richard ja Katherine Clark Kroegerin artikkeli jossakin teologisessa lehdessä oli aivan käänteentekevä voidakseni ymmärtää kyseisen jaejakson merkillisen verbivalinnan, viittauksen luomisjärjestykseen ja synnyttämisen naisten ikiomana evankeliumina. Myös kirjeessä esiintyvät pukeutumisohjeet naisille ymmärsin paremmin kulttuurikontekstissaan. Sittemmin Clark Kroegereiltä on ilmestynyt myös Bakerin kustantama kirja I Suffer Not a Woman.

Itse arvioin teologiset selitysmallit liukumolla höpöä – sinnepäin – mahdollista – todennäköistä – varmaa. Se, että seurakuntavirat ovat avoinna niin naisille kuin miehille, sijoittuu omalla akselillani todennäköisen ja varman väliin, lähemmäs varmaa. Siitä todellakin uskaltaa jopa julistaa.

Miksi mies vaikeni seurakunnassa?

Nyt tunnustan syntini. Kyllä, pidin liian pitkään liian pientä ääntä erittäin tärkeästä asiasta. Olin nuori työntekijä, nuori vanhin, nuori vanhimmiston varapuheenjohtaja isossa seurakunnassa. Vastassa olivat tuulimyllyt. Juttelin asiasta kyllä ruohonjuuritasolla, ja nostin määrätietoisesti armoituksen ja kutsumuksen omaavia naisia palvelutehtäviin. Ehkä liian usein tuntui siltä, että ei ollut varaa heiluttaa venettä. Tai että piti seurakunnan uudistajana valita taistelunsa. Seli-seli.

Vasta kun perustimme uuden seurakunnan Itäisen Turun alueelle, otimme asian määrätietoisesti esille. Uusipesulassa on voimassa seurakunnankokouksen linjaus, että naiset saavat toimia kaikissa seurakunnallisissa tehtävissä. Mutta kun ensimmäinen vaalitilanne reilut kaksi vuotta sitten tuli, siitä syntyi aikamoinen kriisi. Siksi Pesulassa ei vielä toimi naisvanhimpia.

Nyt Naispastori-blogi saa täyden ja julkisen tukeni. Arvostan ja kunnioitan tätä minua nuorempien työntekijöiden ja helluntaiteologien hanketta. Asia on tärkeä. Kumarrus teille!

Harvinaista herkkua

Viime talvena olin etuoikeutettu ja palvelin työkokeilussa helluntailaisessa Turun Kotikirkossa, jossa vanhimmistoon kuuluu kaksi Jumalan kutsumaa ja asettamaa ja seurakunnan yksimielisesti virkaan siunaamaa naisvanhinta.

Tunnustan: ei tuntunut pahalta, vaan tosi hyvältä. Näin on hyvä. Jumalan tahtomaa rikkautta. Suosittelen.

________________

Ari Vehosmaa on tympeän pitkään sairauslomaileva Uusipesulan pastori ja perustajajäsen.