Väitteestä ”en ole huomannut naisten sortamista”

Olen ajoittain kuullut, että helluntailiikkeessä ei ole näkynyt mitään naisten sortamista. Joskus joku (usein mies) kommentoi, että jos nainen haluaa tehdä seurakunnassa jotain, mihin Jumala on hänet kutsunut, niin kenelläkään ei ole siihen ollut nokan koputtamista: naiset pystyvät tekemään yhtä ja toista, ja kaiken maailman feministien tähden naisten on vielä helpompikin tehdä kaikkea kuin miesten. Joku tätä kuunteleva voi kuitenkin vaihtaa väriä johonkin valkoisen ja violetin välimaastoon ja kommentoida, että hän on kyllä nähnyt viikoittain varoittavia esimerkkejä asiasta. Toinen ihmettelee, miksi toinen voi olla noin sokea, kun toinen ihmettelee, mistä toinen edes puhuu.

Onko totta, että toiset eivät ole huomanneet asiaa, kun taas toiset eivät pääse asiaa pakoon? Miksi siis kaikki eivät pidä asiaa ongelmana? On olemassa kolme syytä: vaikeneminen, tuttuusturtumus ja seurakuntien erilaisuus.

Emme huomaa sitä, mihin olemme tottuneet

Olemme sokeita tuttuudelle. Työpaikalla aloittava henkilö voi huomauttaa jostakin hullunkurisesta käytännöstä, johon kaikki muut ovat tottuneet, vaikka se syö työtehoa ja vaikeuttaa ihmisten elämää. ”Ai niin miksi yleistulostin ei saisi olla useamman lukitun oven takana kellarissa? Edellinen pomo halusi sen sinne, ja kaikilla on kuitenkin avaimet, joten totu!”

Olemme tottuneita siihen, että monessa seurakunnassa pääasiassa miehet saarnaavat ja ehtoollista jakamassa on miehiä. Me saatamme naureskella entisille ajoille, jolloin miehen saarna oli ”saarna” ja naisen saarna oli ”todistus”, mutta monesti meillä on vielä jäänteitä ajattelusta. Niin yritysmaailmassa kuin seurakunnassakin naiset joutuvat tekemään enemmän töitä ja olemaan paljon pätevämpiä, ja silti miehiä on helppo valita heidän sijastaan, koska miehet ovat, no, miehiä. Kun etsitään vastuuta kantamaan ihmisiä, skannataan kyllä molemmat sukupuolet läpi, mutta virallisiin yhteyksiin etsitään vain miehiä. Tottumus vaikuttaa: esimerkiksi Vapaakirkosta tuleva voi pitää jo vanhimmiston sukupuolirajoituksia suorana syrjintänä, kun helluntailaiselle ne ovat osa realiteetteja.

Jokainen johtajana oleva saa osansa arvostelusta, siitä ei ole epäilystäkään. Myös naisjohtajat saavat silmilleen, sillä se on johtajien osa. Kuitenkin naisten kohdalla vastaan tulee myös kritiikkiä, joka kohdistuu puhtaasti hänen sukupuoleensa. Että et saisi saarnata, kun Raamattu sen kieltää. Että joku vanhimmistosta voi tölväistä jossakin tilanteessa, ettei ole nyt ihan varma, saisiko Milla naisena johtaa tätä työmuotoa, mutta annetaan mennä vaan; tämän jälkeen muut suhtautuvat Millan asemaan huomattavasti varautuneemmin. Joskus nämä sukupuolisidonnaiset kritiikit on helppo lukea vain johtajien silmilleen saaman kuran piikkiin, vaikka ne eivät puhtaasti sitä ole; samoin naisen ahdistuminen niistä nähdään vain todisteena naisten kyvyttömyydestä johtaa ja ottaa vastaan kritiikkiä.

Kaikkia tarinoita ei kerrota

Jotkut eivät ole vilpittömästi kuulleet yhtään tarinaa siitä, miten jotkut naiset ovat saaneet taistella tekemistensä puolesta. Monesti syynä on se, että tarinoita ei kerrota. Ensimmäinen syy on siinä, että kokemukset esimerkiksi vanhimmiston edessä hiillostamisesta tai pitkään jatkuneesta syrjinnästä voivat olla hyvin vaikeita ja traumaattisia kokemuksia, joita ei noin vain haluta levitellä. Vertailun vuoksi on hyvä huomata, että tarinoita esimerkiksi hengellisestä tai seksuaalisesta väkivallasta ei huudella pitkin toreja.

Toinen huomio on siinä, että jos palvelutyössä oleva nainen on kohdannut vakavaa syrjimistä, hän yleensä joutuu olemaan asiasta hiljaa maineensa tähden. Huutelu ja julkinen pyykkäys eivät tee hyvää maineelle. Helluntailaisuudessa on pitkään ollut tapana ratkaista monia asioita harjalla: asiat lakaistaan maton alle, jonka jälkeen siitä on oltu puolin ja toisin hiljaa. On helppo tulla leimatuksi katkeraksi räksyttäjäksi, joka vain vahvistaa sitä stereotypiaa, että naiset eivät ole tarpeeksi vahvoja johtamaan, sillä he loukkaantuvat pikkujutuista.  

Kolmas syy on siinä, että monet naiset ovat yksinkertaisesti hengellisesti kasvaneita. He ovat nielleet negatiiviset kokemuksensa, antaneet anteeksi ja päättäneet olla hiljaa, jotta voisivat tehdä edes sitä, mitä ovat tähän mennessä saaneet tehdä. He ovat painineet asiansa Jumalan kanssa, ja he ovat päättäneet olla velkomatta näitä ihmisiä muille. Joskus asioista hiljaa oleminen on merkki hengellisestä vakaumuksesta olla puhumatta pahaa toisista, vaikka siihen olisi syytä.

Kaikkialla tilanne ei ole samanlainen

On seurakuntia, joissa naiset saavat jakaa ehtoollista, saarnata sunnuntaisin ja jopa istua vanhimmistossa – joko virallisesti vanhimpina tai ”vanhimmistotyöskentelyyn osallistuvina”, kun halutaan välimalliratkaisuja ilman nimityksiä. Yleensä tällaisesta näkökulmasta on helppo kommentoida, että Suomessa helluntainaiset saavat tehdä kaikkea. Kuitenkin vastassa on se, että meiltä löytyy vähintään yhtä paljon seurakuntia, joissa ehtoollista jakava nainen saa aikaan ainakin muutaman ulosmarssin tilaisuudesta ja huomattavasti enemmän valkaisuainetta tarvitsevan jälkipyykin – siis olettaen, että heitä edes päästetään jakamaan ehtoollista tai saarnaamaan. 

Toisin sanoin, toisissa paikoissa kysymys naisten palvelustehtävistä ei ole kysymys, sillä he saavat tehdä kaikkea, toisissa paikoissa se ei ole kysymys, koska kukaan ei edes esitä kysymystä, ja vielä toisaalla kysymyksen kanssa riehutaan avoimesti. Mahdollisuudet törmätä asiaan tai välttyä siltä ovat erilaiset, kuten myös mahdollisuudet nähdä tai olla näkemättä taistelua asian tiimoilta. 

Selittävätkö nämä tekijät kokonaisuutta, vai olisiko vielä jotain, mikä auttaisi valaisemaan tilannetta? 

KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Markus Mäenpää suorittaa teologian jatko-opintojaan Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta sekä pian nelivuotiaiden kaksospoikiensa kaivurileikeistä. Hän on ansiokkaasti päässyt irti teeaddiktistaan.

Raksamiehen vaimo ja pastorin mies

”Miltä tuntuu olla pastorin vaimo?” kyselivät amerikkalaiset, kun olin viimeksi Yhdysvalloissa lomilla. Jospa he vain olisivat osanneet lukea suomalaisen naisen kehonkieltä.

Niinpä niin, miltä se tuntuu. Siitä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, ja joku on itse asiassa tainnut tehdäkin niin. Yhtäkään aiheesta kirjoitettua, mielestäni riipaisevan rehellistä kappaletta en ole kylläkään käsiini saanut. Yleensä kuulemma on ihanaa, silloinkin kun voisi ajatella, että kaikki potkii päähän ja kovaa.

Ja voihan se olla sitä. Kun ovi on suljettu ja ulkomaailma titteleineen ja odotuksineen on saatu pakotettua ulkopuolelle, ihana on juuri oikea sana.

Toisaalta kysymykseen voisi vastata myös niin, että riippuu siitä, kenen pastorin vaimona olet. Kuka on se henkilö nimen takana, koska sekä pastorin että pastorin vaimon nimet kätkevät taakseen ihan oikeat persoonat. Joskus kahvijonossa tai lavalla pastoripariskuntaa esitellessä tämä saattaa unohtua, ja erityisesti pastorin vaimolla ei ole useinkaan etunimeä. Joskus nimeä ei yksinkertaisesti tiedetä, toisinaan ei edes välitetä tietää.

Harvoin olen kuullut kenenkään kysyvän, miltä tuntuu olla taksikuskin tai raksamiehen vaimo. Tämä oli itse asiassa se, mitä ajattelin tuolloin, kun Amerikassa roolistani kyseltiin. Miksi se on niin, että juuri pastorin vaimoksi tultuaan jokin muuttuu, mutta kun minusta tuli raksamiehen vaimo silloin, kun menimme mieheni kanssa naimisiin, se ei kiinnostanut ketään. Miltä tuntui, kun mies tuli likaisissa työhaalareissa kotiin, teki pitkiä työpäiviä, söi liian vähän aamupalaa ja oli jatkuvasti väsynyt?

En kuitenkaan vastannut noin, vaan hieman provosoivammin: olen minä itsekin koulutukseltani pastori, ja teen suunnilleen samoja hommia, mutta en vain saa niistä palkkaa. Ja toisin kuin raksa-aikoina, nyt ihmiset odottavat minun seisovan mieheni rinnalla (tai istuvan eturivissä) katsomassa, kuinka hän tekee omat työnsä sen lisäksi, että minä teen omani. Tämän lisäsin aika huvittuneena, vähän samaan tapaan kuin mieheni sanoi joskus, kun häneltä kysyttiin, miksi minä en ollut mukana kokousmatkalla, koska yleensä pastoreiden vaimot ovat. Ei Janneakaan näkynyt kassan vieressä aikoinaan, kun olin kaupan kassalla töissä.

Tälle on naurettu, mutta on tätä asiaa itkettykin, ja se on vaatinut sulattelua, vaikka halusin mennä naimisiin nimenomaan sellaisen kanssa, jolla olisi sama kutsu kuin minulla. Minullakin kun on kutsu tehdä hengellistä työtä. Ja koska suhtaudun työhöni suurella intohimolla, on mukavaa, kun kotona on toinen samanlainen.

Nyt vastaisinkin kysymykseen näin: ihanaahan se on. Se on sitä siksi, että se tarkoittaa yhteisiä, liian pitkälle venyneitä iltoja eksegeesien äärellä, keskusteluja juuri luetuista kirjoista, yhteisiä kokoussarjoja sekä sitä, kun tietää, että toinen oikeasti ymmärtää tämän kutsumuksen ilot ja kivut. Ja erityisesti siksi, koska hän näkee minut.

Kolumni on julkaistu aikaisemmin RV-lehdessä.
________________

Sara Saarela on kirjailija, joka rakastaa teologian opiskelua, kookosta ja kaunokirjallisuutta. Takana on teologian B.A. -tutkinto, käynnissä kolmen vuoden M.A.-opinnot Vancouverissa. Oppiminen ja opiskelu ei lopu koskaan. Saran oma blogi löytyy täältä.