Näytetään tekstit, joissa on tunniste valta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valta. Näytä kaikki tekstit

perjantai 3. helmikuuta 2017

Väitteestä ”en ole huomannut naisten sortamista”

Olen ajoittain kuullut, että helluntailiikkeessä ei ole näkynyt mitään naisten sortamista. Joskus joku (usein mies) kommentoi, että jos nainen haluaa tehdä seurakunnassa jotain, mihin Jumala on hänet kutsunut, niin kenelläkään ei ole siihen ollut nokan koputtamista: naiset pystyvät tekemään yhtä ja toista, ja kaiken maailman feministien tähden naisten on vielä helpompikin tehdä kaikkea kuin miesten. Joku tätä kuunteleva voi kuitenkin vaihtaa väriä johonkin valkoisen ja violetin välimaastoon ja kommentoida, että hän on kyllä nähnyt viikoittain varoittavia esimerkkejä asiasta. Toinen ihmettelee, miksi toinen voi olla noin sokea, kun toinen ihmettelee, mistä toinen edes puhuu.

Onko totta, että toiset eivät ole huomanneet asiaa, kun taas toiset eivät pääse asiaa pakoon? Miksi siis kaikki eivät pidä asiaa ongelmana? On olemassa kolme syytä: vaikeneminen, tuttuusturtumus ja seurakuntien erilaisuus.


Emme huomaa sitä, mihin olemme tottuneet


Olemme sokeita tuttuudelle. Työpaikalla aloittava henkilö voi huomauttaa jostakin hullunkurisesta käytännöstä, johon kaikki muut ovat tottuneet, vaikka se syö työtehoa ja vaikeuttaa ihmisten elämää. ”Ai niin miksi yleistulostin ei saisi olla useamman lukitun oven takana kellarissa? Edellinen pomo halusi sen sinne, ja kaikilla on kuitenkin avaimet, joten totu!”




Olemme tottuneita siihen, että monessa seurakunnassa pääasiassa miehet saarnaavat ja ehtoollista jakamassa on miehiä. Me saatamme naureskella entisille ajoille, jolloin miehen saarna oli ”saarna” ja naisen saarna oli ”todistus”, mutta monesti meillä on vielä jäänteitä ajattelusta. Niin yritysmaailmassa kuin seurakunnassakin naiset joutuvat tekemään enemmän töitä ja olemaan paljon pätevämpiä, ja silti miehiä on helppo valita heidän sijastaan, koska miehet ovat, no, miehiä. Kun etsitään vastuuta kantamaan ihmisiä, skannataan kyllä molemmat sukupuolet läpi, mutta virallisiin yhteyksiin etsitään vain miehiä. Tottumus vaikuttaa: esimerkiksi Vapaakirkosta tuleva voi pitää jo vanhimmiston sukupuolirajoituksia suorana syrjintänä, kun helluntailaiselle ne ovat osa realiteetteja.

Jokainen johtajana oleva saa osansa arvostelusta, siitä ei ole epäilystäkään. Myös naisjohtajat saavat silmilleen, sillä se on johtajien osa. Kuitenkin naisten kohdalla vastaan tulee myös kritiikkiä, joka kohdistuu puhtaasti hänen sukupuoleensa. Että et saisi saarnata, kun Raamattu sen kieltää. Että joku vanhimmistosta voi tölväistä jossakin tilanteessa, ettei ole nyt ihan varma, saisiko Milla naisena johtaa tätä työmuotoa, mutta annetaan mennä vaan; tämän jälkeen muut suhtautuvat Millan asemaan huomattavasti varautuneemmin. Joskus nämä sukupuolisidonnaiset kritiikit on helppo lukea vain johtajien silmilleen saaman kuran piikkiin, vaikka ne eivät puhtaasti sitä ole; samoin naisen ahdistuminen niistä nähdään vain todisteena naisten kyvyttömyydestä johtaa ja ottaa vastaan kritiikkiä.


Kaikkia tarinoita ei kerrota


Jotkut eivät ole vilpittömästi kuulleet yhtään tarinaa siitä, miten jotkut naiset ovat saaneet taistella tekemistensä puolesta. Monesti syynä on se, että tarinoita ei kerrota. Ensimmäinen syy on siinä, että kokemukset esimerkiksi vanhimmiston edessä hiillostamisesta tai pitkään jatkuneesta syrjinnästä voivat olla hyvin vaikeita ja traumaattisia kokemuksia, joita ei noin vain haluta levitellä. Vertailun vuoksi on hyvä huomata, että tarinoita esimerkiksi hengellisestä tai seksuaalisesta väkivallasta ei huudella pitkin toreja.

Toinen huomio on siinä, että jos palvelutyössä oleva nainen on kohdannut vakavaa syrjimistä, hän yleensä joutuu olemaan asiasta hiljaa maineensa tähden. Huutelu ja julkinen pyykkäys eivät tee hyvää maineelle. Helluntailaisuudessa on pitkään ollut tapana ratkaista monia asioita harjalla: asiat lakaistaan maton alle, jonka jälkeen siitä on oltu puolin ja toisin hiljaa. On helppo tulla leimatuksi katkeraksi räksyttäjäksi, joka vain vahvistaa sitä stereotypiaa, että naiset eivät ole tarpeeksi vahvoja johtamaan, sillä he loukkaantuvat pikkujutuista.  

Kolmas syy on siinä, että monet naiset ovat yksinkertaisesti hengellisesti kasvaneita. He ovat nielleet negatiiviset kokemuksensa, antaneet anteeksi ja päättäneet olla hiljaa, jotta voisivat tehdä edes sitä, mitä ovat tähän mennessä saaneet tehdä. He ovat painineet asiansa Jumalan kanssa, ja he ovat päättäneet olla velkomatta näitä ihmisiä muille. Joskus asioista hiljaa oleminen on merkki hengellisestä vakaumuksesta olla puhumatta pahaa toisista, vaikka siihen olisi syytä.


Kaikkialla tilanne ei ole samanlainen


On seurakuntia, joissa naiset saavat jakaa ehtoollista, saarnata sunnuntaisin ja jopa istua vanhimmistossa – joko virallisesti vanhimpina tai ”vanhimmistotyöskentelyyn osallistuvina”, kun halutaan välimalliratkaisuja ilman nimityksiä. Yleensä tällaisesta näkökulmasta on helppo kommentoida, että Suomessa helluntainaiset saavat tehdä kaikkea. Kuitenkin vastassa on se, että meiltä löytyy vähintään yhtä paljon seurakuntia, joissa ehtoollista jakava nainen saa aikaan ainakin muutaman ulosmarssin tilaisuudesta ja huomattavasti enemmän valkaisuainetta tarvitsevan jälkipyykin – siis olettaen, että heitä edes päästetään jakamaan ehtoollista tai saarnaamaan. 

Toisin sanoin, toisissa paikoissa kysymys naisten palvelustehtävistä ei ole kysymys, sillä he saavat tehdä kaikkea, toisissa paikoissa se ei ole kysymys, koska kukaan ei edes esitä kysymystä, ja vielä toisaalla kysymyksen kanssa riehutaan avoimesti. Mahdollisuudet törmätä asiaan tai välttyä siltä ovat erilaiset, kuten myös mahdollisuudet nähdä tai olla näkemättä taistelua asian tiimoilta. 

Selittävätkö nämä tekijät kokonaisuutta, vai olisiko vielä jotain, mikä auttaisi valaisemaan tilannetta? 

KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________



Markus Mäenpää suorittaa teologian jatko-opintojaan Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta sekä pian nelivuotiaiden kaksospoikiensa kaivurileikeistä. Hän on ansiokkaasti päässyt irti teeaddiktistaan.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Ovatko naiset vallanhaluisia?

Helluntailiikkeessä väännetään tällä hetkellä peistä naisten mahdollisuuksista toimia tietyssä asemassa tai tietyllä virkanimikkeellä. Kuitenkin, jos nainen itse alkaa kampanjoida sen puolesta, että voi toimia jossakin tehtävässä, hän saa helposti kuulla vihjailua itsensä korottamisesta. Siitä, että tässä meillä on vallanhimoinen nainen, jota pitää jollakin tavalla varoa. Että tässä on Iisebel, joka tahtoo hamuta vallan itselleen.

Erityisesti miehenä on joskus liiankin helppo katsoa ulkopuolisena naisten kipuilua sen kanssa, mitä he voivat tehdä seurakunnassa. On helppo miettiä, onko tuo nyt itsensä tyrkyttämistä tai vallanhalua, ja samalla on helppoa muistella Jeesuksen lausahduksia itsensä korottamisesta.

Mikä on pelikenttä?


Onko niin, että nainen on vallanhaluinen, jos hän haluaa toimia vaikka pastorina? Kysymys on jostakin näkökulmasta reilu, tai ainakin se vaatii vastauksen. Kertaan vastausta varten hieman taustoja.


Alun perin Jumala loi miehen ja naisen toimimaan yhdessä tasavertaisina kumppaneina ja hallitsemaan luomakuntaa. Syntiinlankeemus toi valtataistelun, jossa mies on vahvempana polkenut naista. Uuden testamentin aikana Jumala tarkoitti seurakunnan yhteisöksi, jossa Hän itse voi kutsua ja varustaa ihmisiä toimimaan johtotehtävissä. Seurakunnan johtaminen on aina jossakin suhteessa karismaattista: pohjalla on Jumalan kutsu ja Jumalan valtuutus.

Meillä on Jumala, joka nostaa sekä miehiä että naisia yhdessä johtamaan seurakuntaa, oli kyse sitten pyhäkouluista, saarnoista, budjettipäätöksistä kuin opillisista linjanvedoistakin. Kuitenkin meillä on pitkä historia, että me miehet olemme kaapanneet johtajuuden itsellemme. Miehet ovat päässeet kiinni valtojen kahvoihin ja pitäneet kiinni molemmin käsin. Kun Jumala on kutsunut ja varustanut naisia, emme ole tehneet heille tilaa muualla kuin keittiössä tai lapsityössä – toisin sanoin, emme ole tunnustaneet sitä tonttia, jonka Jumala on varannut jollekin toiselle.

Missä vallanhalua?


Onko nainen vallanhaluinen, jos hän haluaa toimia pastorina? Tässä kysymyksessä on oletus, että seurakunnassa valta on nyt jaettu Jumalan tahdon mukaisesti ja että naiset yrittävät nousta tätä pyhää tahtoa vastaan. Kuitenkin edellisen, lyhyen historiakatsaukseni perusteella asetelma vaatii korjausta: kaikessa on kyse Jumalasta. Jumala itse antaa lahjat ja toivoo, että ne tunnistettaisiin ja niille annettaisiin tilaa seurakunnassa. Nyt kuitenkin osa lahjojen kantajista on sysätty syrjään – ja heitä syyllistetään, jos he tunnistavat lahjansa ja tahtovat käyttää sitä. Jos nainen siis kantaa Jumalan kutsua ja hän on saanut Jumalalta lahjoja täyttää tämä kutsu, kyse ei ole vain itsensä suosittelusta – se on Jumalan kutsun tunnistamista.

Mielestäni kysymys pitäisi kääntää ympäri. Ketkä ovat vallanhaluisia – ne, jotka tahtovat toteuttaa Jumalan antamaa kutsua, vai ne, jotka tahtovat pitää itsellään sen alueen, jota Jumala tarkoittaa toisille?

Tietysti elämä ei ole koskaan yksinkertaista. Jumalaa kunnioittamaton vallanhalu ei kysy sukupuolta, ja jokainen voi syyllistyä siihen. Samoin monet miehet ovat vilpittömän vakuuttuneita, että he eivät taistele Jumalaa vastaan tai yritä rajoittaa naisia, vaan lähinnä tahtovat pysyä Raamatun sanassa pitäessään tonttia miesten vallassa, ilman pyrkimyksiä pönkittää omaa egoaan. Siksi on niin tärkeä palata takaisin Raamatun äärelle yhdessä ja tutkia, mitä Jumala aiheesta ajattelee. Itse uskon, että tämä johtaa parhaimmillaan siihen, että tunnustamme Jumalan lahjojen antajana emmekä pelkistä keskustelua pelkästään valtapeleihin. Vain yhdellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, joten hänen valtuutuksensa olisi se, joka meidän tulisi tunnustaa.

KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________


Markus Mäenpää suorittaa teologian jatko-opintojaan Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta sekä kolmivuotiaiden kaksospoikien hiekkalaatikkoleikeistä. Hän on ansiokkaasti päässyt irti teeaddiktistaan.