Diakonos ja protasis Foibe – Vastakulttuurinen johtajuus, osa 1

1. Johdanto 

Tämä kirjoitus on Foibe-trilogiani toinen osa. Foibea kutsutaan sekä ”Kenkrean seurakunnan palvelijaksi” (38, 92, KR) (kreik. diakonos, mask./fem.) että ”tueksi” (92) tai ”avuksi” (38, KR) (kreik. protasis, fem.). Katsaus kansainvälisiin käännöksiin johtaa huomioon, että tulkinnan kannalta molempien sanojen merkitykset ovat ladattuja. Ruutia ei ole säästetty käännösvastineita puolustettaessa. Pitäisikö diakonos-nomini kääntää palvelijana, seurakuntatyötekijänä (minister), lähettiläänä vai julistajana? Onko protasis-sanan vastine apu, tuki, hyväntekijä, suojelija vai seurakunnan johtaja? Jokaiselle näistä käännöksistä löytyy perustelunsa, mutta paras käännösvastine syntyy tarkastelemalla tekstiä syvemmin.

2. Tulkinnan sudenkuopat

Foiben asemaa tarkasteltaessa suurin haaste lienee Paavalin kirjeenvaihdon heijastama seurakunnan johtajuusrakenteen arviointi ja sen hermeneuttinen ymmärtäminen nykyaikana. Lukija 2000-luvulla kohtaa välttämättä syvän hermeneuttisen rotkon. Toisella laidalla hän saattaa lukea tekstiin modernin demokratian käsitteen ”johtaja”, joka tarkoittaa osakkeenomistajien tai äänestäneiden delegoimaa valtaa valvoa enemmistön etuja (Clarke 2000, 233). Tämänkaltainen johtajuus on Uuden testamentin maailmassa kokonaan vierasta.

Toisella puolen rotkoa tulkitsija saattaa lukea tekstiin antiikin patriarkaallisuudesta periytyneen ennakko-oletuksen naisesta huomaamatta, että Uuden testamentin aikaisessa kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi kehittynyt sosiaalinen hierarkia. Suurin osa miehistäkin oli alamaisia suhteessa harvojen miesten ja toisinaan naisten valtaan. Jälkimmäisten status tunnustettiin, ja aseman tuomaa kunniaa selvästi kunnioitettiin muun muassa kunnianimikkeiden kautta, kuten pontifex maximus (keisari), paterfamilias (perhekunnan pää), archisynagogos (synakoogan ylin toimihenkilö). Vastoin tätä kulttuurihistoriallista taustaa Uuden testamentin kristillinen palvelustyö on erilainen kuin patriarkaalisuuden hierarkkiset rakenteet.

3. Vastakulttuurinen johtajuus

Paavalin kirjeenvaihdosta käsitämme, että hän loi vastakulttuurin aikalaiselle johtajuusnäkemykselle (Clarke 2000). Vallan ja kunnian käsitteet, kuten virka” tai ”hallitsija” (archê), ”kunnia” (timê) tai ”valta” (telos), eivät ole löydettävissä apostolin kirjeistä, eikä niitä yhdistetä asemaan seurakunnassa ja sen viroissa. Paavali vältti kutsumasta itseään aikalaisin käsitein johtajaksi sekä kieltäytyi siihen liittyvistä symboleista ja rinnakkaiskäsitteistä. Sen sijaan hän kutsui yhteistyöverkossaan palvelleita toimijoita sekä miehiä että naisia tasavertaisuutta korostuvin sanakääntein. Näitä olivat syn- alkuiset nominit kuten työtoveri, yhteistyökumppani tai vankilatoveri. Erityisesti Paavali hahmotti seurakunnan tunnistettavat rakenteet hallitsijamielikuvien sijaan palvelustehtävinä hyödyntäen diakonia-sanaperhettä (diakonia, diakonos, diakoneô). Sanajoukko on Paavalin toistuvin tapa kertoa, millainen on seurakunnan palveleva olemus. Diakonia-sanaperheen käyttö saattaa palata takaisin opetuslasten kysymykseen: ”Kuka on suurin?” Jeesus vastasi: ”Jos tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija” (Mark 9:33-35; Matt 23:11; Luuk 22:26).

Uusi testamentti käyttää palvelemisen ideaa laaja-alaisesti selittämään Jeesuksen kuoleman sosiaalista ulottuvuutta toinen toisensa palvelemisena jopa niin, että statukseltaan ylhäisempi palveli alhaisempaa. Palvelija mielikuvasta versoi sekä kaikille Jeesuksen seuraajille kohdistunut elämäntapa ihanne että johtajuusajattelu. Seurakunnan eräänä tehtävänä nähtiin pyhien saattaminen valmiiksi palvelustyöhön. Kaikille kuuluvan palvelun Paavali kuitenkin erotti diakonos-sanan avulla tunnistetusta palvelustyöstä ja siihen erottautuneista henkilöistä. Näitä henkilöitä olivat esimerkiksi Apollos (1. Kor 3:5), Paavali (1. Kor 3:5, Ef. 3:7, Kol 1:23, 25), Tykitus (Ef 6:21, Kol 4:7), Epafras (Kol 1:7) ja Timoteus (4:6) Foiben lisäksi (Room 16:1).

Merkille pantavaa on, että kyseisistä diakonos-nominien asiayhteyksistä tulkitsija ei voi päätellä mitään hierarkiasta tai henkilöiden asemasta.  Klassisin esimerkki lienee se, että Paavali sovelsi Apollokseen ja itseensä tasavertaisesti diakonos-sanaan hyödyntäen maanviljelijäkielikuvaa (1. Kor 3:1–9). Toinen heistä oli istuttaja ja toinen kastelija Jumalan pellolla. Näin Andrew Clarkin mukaan Paavali käänsi päälaelleen aikalaiset sosiaaliset arvostukset. Paavali osoitti korinttilaisen asenteen korottaa ihmisjohtajia virheelliseksi hänen ja Apolloksen nähdessään itsensä palvelijoina. Paavalin valitsema kielikuva erityisesti soti tätä vastaan. Vain Jumala saattoi antaa kasvun.

4. Foibe ja diakonos

Uuden testamentin laajempi tarkastelu kumoaa niin nykyaikaiset lähtökohdat johtajakäsitteestä kuin patriarkaalisuuden nimissä oletetut ennakkoasenteet johtajuudesta. Diakonia-sanaperhettä alunperin sovellettiin niin orjaan (Filemon 13), naiseen (Room 16:1) kuin vapaaseen mieheenkin (Paavali itse; 2. Kor 11:23). Foibea Paavali kutsui diakonos-nominilla kuten muitakin tunnistetussa palvelustyössä mukana olleita. Miten meidän tulisi nähdä diakonos sananmerkitys Foiben kohdalla?

Lähdetään liikkeelle yleisistä huomioista. Paavalin kirjeissä diakonos-sana on varattu niin paikallisseurakunnan ”johdon” kuin Paavalin kiertävien yhteistyökumppaneiden tunnistamiseen. Sana on varattu kuvaamaan seurakunnan istuttajia (1. Kor 3:1–9), Kristuksen evankeliumin edestä kärsimistä (2. Kor 11:23), evankeliumin kuin sanan julistamista ja opettamista (Kol 1:23, 25), palvelustehtävässä olevia Jumalan palvelijoita (2. Kor 6:3, 4) ja paikallisen seurakunnan palvelemista (Kol 1:7).

Tarkemmat huomiot Roomalaiskirjeestä 16:1 ovat seuraavat. Roomalaiskirjeen luvussa 16:1–15 Paavali vahvistaa omalla apostolin auktoriteetilla listassa mainittujen yhteistyökumppaneidensa ja erityisesti Foiben palvelustehtävän: ”Minä suosittelen.” Toiseksi ”Kenkrean seurakunnan palvelija” vähintään viittaa säännöllisesti tapahtuvaan työhön, jota Foibe teki Kenkrean seurakunnan hyväksi (ks. Dunn). Myös diakonos sanaan liitetty temporaali partisiippi (oûsan) viittaa tehtävän jatkuvuuteen (pääverbi preesens ja partisiippi preesens) niin, että voidaan puhua virallisesta, seurakunnan ja Paavalin tunnistamasta palvelustehtävästä ja ehkä jopa johtoasemasta.

5. Lopetus

Suomalaiset käännökset puhuvat Foibesta palvelijana. Palvelija-käännös on oikeutettu monien sitä kritikoidessa, koska nimitys kuvaa Paavalin ja laajemmin Jeesuksen visioimaa tapaa ajatella seurakunnan johtamisen luonnetta.

Kritiikki on oikeutettua ”palvelija” käännöksen ollessa vajaa, koska se ei avaa kyseisten henkilöiden tehtävien sisältöä, ja käännöksessä hukkuu ajatus siitä, että diakonia-sanaperhe on Paavalin keskeisin tapa toistojen perusteella hahmottaa kristillinen palvelustehtävä ja seurakunnan johtamisen rakenne. Siten on turvallista tehdä johtopäätös, että Foibe oli yksi Kenkrean seurakunnan johtajista ja hänet voidaan tasavertaisesti rinnastaa muihin Jeesuksen evankeliumin palvelijoihin Paavalin kirjeissä.

Kuitenkaan emme tarkasti tiedä, mikä oli Foiben palvelustehtävä, mutta se oli jotakin erityislaatuista, jota Paavali mielellään apostolin auktoriteetilla suositteli. En kuitenkaan löydä mitään syytä ajatella Foiben sukupuolen perusteella, että hänen harjoittama diakonos olisi poikkeus muista diakonia-sanaperheellä kuvatuista evankeliumin palvelijoiden tehtävistä tai asemista seurakunnan hyvinvoinnin hyväksi Paavalin yhteistyöverkostossa (vertaa Apollos, Epafras, Paavali, Timoteus ja Tykitus). Näen hänet tasavertaisena Paavalin yhteistyökumppanina ja siten Uusi testamentti puoltaa miesten ja naisten tasavertaista palvelua ja johtamista seurakunnassa.

KOMMENTOI TEKSTIÄ FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Esa Hyvönen on Keravan helluntaiseurakunnan johtava pastori ja teologian maisteri (Th.M. Evangelische Theologische Faculteit, Leuven, Belgia), pääaineenaan Uuden testamentin eksegetiikka. Esa on jäsenenä Suomen helluntaikirkon eettisopillisessa komiteassa. Elämää hän ei osaa ottaa kovinkaan vakavasti, vaan leppoisasti, pilke silmäkulmassa.

Mitä yhteistä on naisjalkapallovalmentajalla ja naispastorilla?

Lueskelin heinäkuun alussa Lapin Kansasta (2.7.2016) juttua jalkapallovalmentaja Marianne Miettisestä. Miettinen on alallaan pioneeri ja jutun otsikon mukaisesti tienraivaaja. Ennen juttua en ollut tullut ajatelleeksi, miten harvinaisia naispuoliset jalkapallovalmentajat ovat Suomessa. Miettinen on siis tällä hetkellä alle 19-vuotiaiden tyttöjen maajoukkuevalmentaja. Hän on ensimmäinen suomalainen nainen, joka on suorittanut UEFA:n Pro-lisenssin, joka oikeuttaa valmentamaan jalkapalloa korkeimmalla naisten ja miesten sarjatasolla. Miettinen on myös ensimmäinen suomalainen, joka on toiminut päävalmentajana Ruotsin liigassa.

Nainen väärässä paikassa

Varsinainen kohu Miettisen ympärille syntyi, kun hän oli televisiossa kommentoimassa jalkapallon EM-kisoja. Somekeskustelusta voi päätellä, ettei naista olla totuttu näkemään jalkapallopelin kommentaattorina. Nainen ”väärässä paikassa” ahdisti montaa kuulijaa. Ehkä Miettinen horjutti jonkun todellisuuskäsitystä tai sitä oikeaa maailmanjärjestystä siitä, miten asioiden tulisi olla. Ainakin osa kommenteista oli melko tyhjentäviä, kuten: ”minä en halua kuunnella naista miesten jalkapallo-ottelussa”.

(Samaan hengenvetoon täytynee todeta, että katsomoissa oli varmasti monta kuulijaa, jotka eivät kiinnittäneet Miettisen läsnäoloon sen suurempaa huomiota, tai pitivät tämän kommentteja hyvinä. Usein neutraalisti tai positiivisesti asiaan suhtautuvat ihmiset eivät ala riehumaan asiansa puolesta somessa.)

Jollain tavalla Miettisen tapaus lohdutti minua. Tällaisia reaktioita on siis muuallakin kuin seurakuntapiireissä. Jalkapalloihmiset eivät vaan perustele asiaansa vedoten Raamattuun tai kirkkohistoriaan. Mielestäni kuitenkin ilmiössä on jotakin samaa. Nainen kulttuurisesti väärässä paikassa herättää ihmetystä, kummastusta, joskus ihailua, ja toisinaan ärsyyntymistä, ahdistusta ja jopa vihaa. Jossain kulttuurin syväkerroksissa on vahvoja käsityksiä siitä, kuka on pätevä kommentoimaan jalkapallopeliä tai kuka on pätevä toimimaan esimerkiksi pastorina.

Niin sinäkö pastori?

Olen huomannut, että monen silmään tai korvaan minä en näytä tai kuulosta ihmiseltä, joka miellettäisiin pastoriksi. Olen monta kertaa ollut tilanteessa, jossa vastapuoli on avoimen yllättynyt kerrottuani, että olen (nuoriso)pastori. Tätä tapahtui silloin, kun toimin nuorisopastorina ja tapahtuu myös nykyään, kun kerron, mikä olen ensimmäiseltä ammatiltani. Usein ihmiset eivät edes yritä peitellä hämmästyneisyyttään. Tuskin koskaan unohdan englannissa tapaamaani, itseni kanssa saman ikäistä naista, joka ei vaan meinannut päästä yli siitä, että minä, suomalainen nuori nainen, olin nuorisopastori. ”Amazing! Amazing!”, hän huudahteli.

Tällaisissa tilanteissa olen lähinnä vaivaantunut. En oikein tiedä miten minun pitäisi toimia. Huomaan, että nykyisin jätän monesti työhistoriani kertomisen väliin, jotta välttäisin itselleni epämukavan tilanteen.

Joskus jonkun puheen jälkeen joku kuulijoista on tullut kommentoimaan, että olipa yllättävää, että nuorella naisella oli jotakin järkevää sanottavaa. Kommentti on tarkoitettu positiiviseksi – se on vilpitön kiitos hyvästä esityksestä tai puheesta. Samalla kuulija kuitenkin paljastaa aika paljon omista ennakkokäsityksistään ja omasta maailmankuvastaan. Jälleen se viittaa samaan asiaan: naiskysymyksessä on paljolti kyse myös kulttuurista ja siitä, miten naisen rooli kulttuurisesti hahmotetaan.

"Joskus jonkun puheen jälkeen joku kuulijoista on tullut kommentoimaan, että olipa yllättävää, että nuorella naisella oli jotakin järkevää sanottavaa. Kommentti on tarkoitettu positiiviseksi"

Ei kiintiöille

Suomessa on pitkä historia esimerkiksi naispoliitikkojen suhteen. Siksi nainen politiikassa on ihan normaali ilmiö. Evankelis-luterilaisessa kirkossa naispappeja on vihitty 1980-luvun lopulta saakka. Kirkossakin naispapit alkavat olla jo tuttu juttu. Naisjalkapallovalmentajuudella ei ole pitkää historiaa, ja kulttuuriset käsitykset muuttuvat tällä saralla pikkuhiljaa. Helluntaiherätyksessä maallikkonaiset ovat toimineet aina seurakunnissa aktiivisesti. Ehkä se, mikä on osalle uutta, on naisten virallinen valtuuttaminen ja nimeäminen tiettyihin tehtäviin.

Palaan vielä Lapin Kansan juttuun. Jutun lopussa Miettinen sanoo jotakin, joka jäi soimaan päähäni moneksi päiväksi: ”Minun ajatusmaailmassani osaaminen kertoo kaiken. Jos minut valitaan johonkin, pääsen sinne osaamiseni takia. Jos en, pitää kehittyä ja tulla paremmaksi. Sillä ei pitäisi olla mitään väliä, onko nainen vai mies. En halua olla kiintiönainen.” Tässä Miettinen sanoittaa ne ajatukset, joiden näkökulmasta itse lähestyn tätä naiskysymystä. En ajattele, että tässä on kysymys tasa-arvo agendasta tai naiskiintiöistä. Kysymys on osaamisesta. Jos joku nainen on vaan pätevä ja paras johonkin hommaan, niin miksi hän ei voisi toimia siinä?

"Jos minut valitaan johonkin, pääsen sinne osaamiseni takia. En halua olla kiintiönainen." (Marianna Miettinen)

Ps. Toivotan kaikkea hyvää ja menestystä Marianne Miettiselle ja suomalaiselle naisjalkapallolle! :)

KOMMENTOI TEKSTIÄ FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Pilvikki Viitanen on ex-nuorisopastori ja teologian maisteri, joka opiskelee tällä hetkellä johtamisen psykologiaa ja kulttuurihistoriaa Lapin yliopistossa Rovaniemellä.

Kahvilakeskustelu: millaista on olla naisena aktiivihelluntailainen?

Nyt lokakuun alussa Naispastori-blogimme on ollut olemassa kolme kuukautta. Kuukausipäivän kunniaksi Pilkku ja Anna juttelivat kahvikupin äärellä siitä, millaista on olla helluntailainen nainen ja blogata siitä.

Pilkku: Kun pysähdyn ajattelemaan, että meidän blogi on tosiaan ollut olemassa kolme kuukautta, niin mun ensimmäinen ajatukseni on se, että mulla ei ole ollut siihen kovin paljoa annettavaa. En miellä olevani eksegeetti, joten oma kontribuutio on jäänyt vähemmälle. Mutta mielestäni on ollut erittäin hyvä juttu, että nimenomaan ryhmämme eksegeetit ovat kirjoittaneet eksegeettiset perustelut auki. Ajattelen, että tämä projekti on kannattanut myös siksi, että nyt tämä keskustelu tasavertaisesta seurakuntatoimijuudesta ja naisten asemasta on levitetty meidän oman kaveripiirin ulkopuolelle laajemmalle yleisölle.

Anna: Mä olen sun kanssa tosi samoilla linjoilla ja ajattelen, että blogi on ollut tosi hyvä juttu, vaikka ei mullakaan ole ollut siihen mitään eksegeettistä sisällöllistä antia. Mutta olen kyllä stressannut siitä, että miten koko juttu sujuu ja miten ihmiset tähän reagoi, joten tuntuu siltä, että olisin tehnyt paljonkin.

Lukijapalaute on onneksi pääsääntöisesti ollut sellaista, että blogi on ollut hyvä juttu ja että on ollut mielenkiintoista lukea raamatullisia perusteluja naisten tasavertaiselle toimijuudelle. Erityisesti palautetta ovat antaneet nuoret naiset, mutta toisaalta yllätyin siitä, että blogin lukijakunta on ollut aika heterogeenistä!

Pilkku: Mäkin kuvittelin alussa, että meidän lukijakunta olisi pääosin helluntailaista, mutta se onkin ollut huomattavasti laajempaa, mikä on loistavaa. Mä oon kans kuullut positiivista palautetta ja kiitoksia siitä, että blogi on nostanut tätä naisasiaa esille. Lisäksi yleisesti on oltu yllättyneitä tekstien laadusta, sillä niistä paistaa kuulemma kirjoittajien perehtyneisyys aiheeseen. 

Anna: Joo mulle on kanssa kiitelty sitä, että tekstit ovat olleet perusteellisia, ja mulle onkin ollut merkittävä juttu myös se, että tällä blogilla olemme ehkä onnistuneet tuomaan eksegetiikkaa jollain tavalla lähemmäs tavallista seurakuntakävijää. Kun kaikkinaisen teologisen tiedon lisääntyminen jo sinänsä on mielestäni aina hyvä juttu.

Vaarana vihaisen feministin leima?

Pilkku: Toisaalta olen saanut myös palautetta siitä, että blogin kielen on koettu olevan teologikikkailua, jonkinlaista meidän omaa kieltä, joka sulkee ei-teologiaa opiskelleet pois. Osa palautteen antajista on ollut myös sitä mieltä, että puhuessamme tästä naisteemasta emme ole kristinuskon ytimessä kiinni, tai että mieluummin tulisi puhua uskolle olennaisimmista aiheista. Sen pohjalta olen itse miettinyt, että leimaannunko liikaa yhden asian ihmiseksi, kun kirjoitan tätä. Kun todellisuudessa me kaikki blogin kirjoittajat olemme kiinnostuneita monista muistakin teologian teemoista eikä tämä naiskysymys ole mikään meidän elämän ykkösmissio tai ainut asia, josta olisi syytä puhua.

Anna: Mä oon kanssa miettinyt samaa ja myös sanonut muutamalle, että naisten tasavertainen johtajuus ei todellakaan ole joku yksi ainoa asia, johon haluan vaikuttaa. Ja koko blogihan syntyi siitä keskusteluketjusta, jossa aluksi kirjoitettiin yksittäinen vastine RV:ssa julkaistuun juttuun, mistä taas syntyi yllättäen pidempi keskustelu. Eli tätä blogia ei aloitettu jonkin strategisen suunnittelun tuloksena vaan pikemminkin keväällä sen RV:ssa käydyn keskustelun myötä alkoi tuntua, että nyt olisi hyvä aika suoltaa kaikki meidän ajatukset ja argumentit naisten tasavertaisesta toimijuudesta pihalle. 

Oon toki itsekin miettinyt sitä, että saanko tätä kirjoittaessani huonon leiman. Mutta en yhtään koe niin, että olisin tässä tekemässä jonkinlaista vallankumousta tai edes tuomassa helluntaiherätykseen varsinaisesti mitään täysin uutta asiaa, sillä onhan naisten tasavertaista toimijuutta kannatettu ja siitä on keskusteltu jo kauan meidän blogia ennen. Tosin ehkä meidän blogimme on ensimmäinen suomenkielinen systemaattinen esitys tasavertaisen johtajuuden puolesta netissä, mutta en silti haluaisi tästä mitään vallankumouksellisen viittaa harteilleni.

Lisäksi myös pelkään vähän sitä, että leimaudunko tästä naisasiasta puhuessani sellaiseksi vihaiseksi helluntaifeministiksi ja olenko kaikille miehille pelottava tai ärsyttävä.

Pilkku: Siis kenelle miehille?

Anna: Ehkä eniten helluntailaisille. Mutta myös yleisesti mun mielestäni suomalaisessa yhteiskunnassa feministin identiteetin ottaminen on vähän riski – tai no riski on jo ylipäätänsä puhua naisen asemasta ja tasa-arvosta ihan ilman feminismi-sanaakin. Tasa-arvokeskusteluun ja feminismiin liittyy tietynlainen maine, ja se sana jo itsessään herättää negatiivisia mielikuvia. Toisaalta sitten taas feminismi on nykyään osa modernia suomalaista kaupunkikulttuuria, johon kuuluu korkeakoulutetut, pätevät nuoret naiset, mutta mikä saatetaan meidän helluntaipiireissä kokea uhkaksi ja vääräksi. Yleisesti ehkä ajattelen niin, että helluntaipiireissä nuoret naiset tykkäävät tästä meidän blogista, mutta entä mitä miehet ajattelevat tästä? Syökö tämä naisten asemasta puhuminen heidän miehuutta ja olenko siitä puhuessani nainen, joka on jotenkin liikaa kaikille?

"riski on jo ylipäätänsä puhua naisen asemasta ja tasa-arvosta ihan ilman feminismi-sanaakin."

Pilkku: Samaistun kyllä tosi vahvasti tuohon ajatukseen, että olenko miehille tai jollekin miehelle ”liikaa”. Kun olen miettinyt sitä oikeastaan koko sen ajan, kun olen kuulunut tähän liikkeeseen. 

Anna: No mutta sun asema on helpompi, kun olet kihloissa nyt. Tai että nyt sulla on joku mies, jolle et ollut tai ole liikaa ja joka ei koe uhkana sitä, että puhut julkisesti naisten ja miesten tasavertaisuudesta.

Pilkku: Joo Lauri vaan nauraa sille ajatukselle, että olisin jotain liikaa tai pelottava, sillä se ei koe sitä yhtään niin. Ja mulle se on ollut aika eheyttävää. Kun jos kokee, että oma vahvuus tai päämäärätietoisuus ei pelästytä toista, niin silloin uskaltaa olla myös heikko ja haavoittuvainen. Lisäksi mietin tätä leimautumisen pelkoa myös niin, että läheisimpien ihmisten mielipiteet musta merkitsee kuitenkin eniten ja uskon, että ne läheisimmät ihmiset hahmottavat mua pääosin muita reittejä kuin tämän naisasian/ blogikirjoittajuuden kautta. 

Rakentavaa keskustelukulttuuria kohti

Pilkku: Mutta leimautumisen suhteen mua mietityttää myös se, että miten vanhemmat ihmiset ottavat tämän ja miten naiskeskustelusta osaisi tehdä rakentavaa? Lähtökohdat nuorten ja vanhempien välillä saattavat nimittäin olla tosi erilaisia, ja mietin, miten pääsisi rakentamaan sellaista keskustelua, jossa kunnioittaisi ja ymmärtäisi toisen erilaista maailmankuvaa?

Pilkku ja cafe latte.

Jotkut ovat nimittäin sanoneet siitä, että blogissa on sellaista tavaraa, joka menee ihan yli hilseen. Eli on olemassa se vaara, että kun tottuu puhumaan tästä naisaiheesta eksegeettien tai teologien maailmassa ja kielellä, niin sille sokeutuu eikä osaa enää olla ymmärrettävä sen maailman ulkopuolisille lukijoille. Vaikka toinen puoli tähän asiaan taas on se, että liian usein toisaalta lukijoita pidetään tyhminä ja vältellään asioiden esittämistä niiden tosiasiallisessa monimutkaisuudessaan tai monitulkintaisuudessaan. Lukijoilta siis jollain tavalla otetaan pois oma päätösvastuu tai oikeus muodostaa mielipide asiaan ja pyritään esittämään oma, valmis ja yksinkertaistettu ratkaisumalli. 

Anna: Joo mä vihaan asioiden liiallista yksinkertaistamista ja lukijoiden vähättelyä. Mutta olen samalla miettinyt paljon sitä, että milloin on oikeus ajaa muutosta. Yhdessä blogipostauksessani pohdinkin sitä, että miten tasapainoilla siinä asioihin puuttumisen rajalla: siis milloin pitäisi ajatella, että olen valmis tarttumaan tähän asiaan, vaikka se aiheuttaisi riitaa ja milloin asioiden pitäisi vaan antaa olla. Tämän naisteeman suhteen mulla ei ole mitään agendaa saada kaikkia helluntaiseurakuntia ottamaan naisia vanhimmistoihinsa, mutta toisaalta naisten palvelumahdollisuudet on mun mielestäni aihe, joka ansaitsee kunnon keskustelun.  Joten yritän tasapainoilla siinä välissä, että en halua aiheuttaa tällä teemalla liian suurta riitaa, mutta toisaalta naisten tasavertaiselle toimijuudelle on olemassa kunnon perusteet ja tämä meidän edustama tasavertaisuutta kannattava malli on nähdäkseni raamatullinen.

Pilkku: Mua ärsyttää tässä keskustelussa juuri toi, että kun toisaalta kannatan naisten tasavertaista toimijuutta, niin toisaalta pitää koko ajan vahvasti painottaa sitä, että tämä naisteema ei ole mun elämäni tärkein asia ja ettei leimaudu liikaa ns. feminististen arvojen kannattajaksi. Se on tavallaan hassua, että helluntaikentässä pitää niin vahvasti painottaa sitä, että ei ole yhden asian ihminen. Kun todellisuudessa on varmaan aina niin, että kukaan ei ole vain yhden asian ihminen ja toisten pitäisi osata olla leimaamatta ketään sellaiseksi.

Jos vielä ajattelen henkilökohtaisella tasolla, niin vaikka tämän blogin päämäärä ei olekaan se, että kaikissa seurakunnissa tehtäisiin joku linjaus naisten tasavertaisen toimijuuden puolesta, niin silti toivoisin, että voisimme liikkeenä ottaa naismyönteisen kannan. Sillä nimittäin suojelisimme naistyöntekijöitämme. Nyt tämä avoin tilanne tavallaan mahdollistaa rakenteellisesti naisten sukupuoleen perustuvan vähättelyn ja kiusaamisen. Jatkossa toivoisin, että seurakunnat ottaisivat selkeämmin vastuu siitä, että jos nainen palkataan pastoriksi tai työntekijäksi, niin sitten seurakunta myös seisoo naisen takana. Se on nimittäin tosi väärin, että jos kesken naisen työkauden joku vetää maton naisen alta. Esimerkiksi jos joku yksittäinen vanhimmistoveli alkaa kovaan ääneen kyseenalaistamaan naistyöntekijän roolia ja valtuuksia, ja kukaan ei puolusta sitä naista. Itse koin, että seurakuntatyössä sain täyden henkisen tuen omalle työlleni, ja se oli merkittävä asia työhyvinvoinnille.

"Nyt tämä avoin tilanne tavallaan mahdollistaa rakenteellisesti naisten sukupuoleen perustuvan vähättelyn ja kiusaamisen."

Lisäksi ajattelen niin, että on paljon sellaisia ihmisiä, jotka intuitiivisesti ajattelevat naisjohtajuuden olevan OK, mutta heillä ei ole ollut ajatuksiinsa hyviä perusteluja. Niinpä toivoisin, että blogin kautta moni saisi perustelut ajatuksilleen ja heillä olisi rohkeutta tai raamatullinen pohja puolustaa tasavertaista kantaa. Eli vaikka ei mullakaan ole mitään selvää agendaa koko herätysliikkeelle, niin toisaalta toivoisin, että edes jotkut seurakunnan uskaltaisivat linjata niin, että naisia voi olla vanhimmistossa ja että he ovat toimijuudeltaan tasavertaisia. Nyt nimittäin tuntuu siltä, että ollaan tilanteessa, jossa kaikki pelkäävät leimautumista eikä mikään seurakunta uskalla olla ensimmäinen tasavertaisuuden kannattaja. Toivoisin näkeväni enemmän avoimuutta koko helluntailiikkeessä, sillä arvostan Vapaakirkkoa liikkeenä siitä, että ylempi johto on siellä uskaltanut tehdä naismyönteisen linjan, mutta naisasia ei ole repinyt liikettä hajalle.

Anna: Mun mielestä onkin valtavan ironista, että osa helluntailaisista argumentoi vahvasti sitä, että koska tämä naisasia on kehällinen eikä se ole kristinuskon ytimessä, niin siitä olisi hyvä olla hiljaa yhtenäisyyden vuoksi. Mutta jos loogisesti ajattelee, niin jos naisten toimijuus on niin kaukana ytimestä, niin miksi siitä pitää sitten niin kovasti suuttua? Ja miten niin kehällinen ja ei-keskeinen asia loogisesti voisi niiden kauhuskenaarioiden mukaan repiä meidän liikkeemme hajalle?

Sitäkin olen miettinyt, että tämä naiskysymys tuo tosi hyvin esiin helluntailaisen kyvyttömyyden sietää erilaisia mielipiteitä. Blogin yhteydessä on nimittäin vahvasti taas kerran huomannut sen, että meillä keskustelu jostain aiheesta ei vaan meinaa pysyä siinä aiheessa, vaan tosi pian aletaan väitellä siitä, että kuka on ”oikea helluntailainen” ja raamatullinen ja kuka sitten taas liian liberaali ja väärässä. Meillä ei siis oikein meinaa olla tilaa sietää kahta erilaista Raamattuun pohjautuvaa tulkintatapaa, vaan toinen pyritään leimaamaan heti ei-raamatulliseksi ja täysin eksytykseen vieväksi harhaopiksi. Ja se on välillä tosi raskasta ja syö uskoa helluntailaisuuden tulevaisuuteen.

"tämä naiskysymys tuo tosi hyvin esiin helluntailaisen kyvyttömyyden sietää erilaisia mielipiteitä."

Pilkku: Joo tuosta olen NIIN samaa mieltä! Meiltä puuttuu keskustelukulttuuri, ja olen miettinyt, miksei meillä voida antaa sille toiselle tilaa ja mahdollisuutta esittää mielipidettään, vaan sen sijaan meillä niin nopeasti lentää se tikari. Ja niin nopeasti aletaan syyttää nimenomaan sitä, että se erilainen mielipide ei ole Raamattuun pohjautuva. Lisäksi meillä on tosi vähän kykyä ajatella, että ehkä oma mielipiteeni voisi olla väärässä tai että se on totuudesta vain likiarvo. Kun nähdäkseni kypsää ajattelua olisi sellainen malli, jossa todetaan, että tähänastisen lukemani ja kokemani perusteella ajattelen asian tavalla X, mutta toisaalta ei kirjoiteta sitä omaa näkemystä absoluuttisena totuutena kiveen. 

Samoin kuin tuohon totuuden tematiikkaan liittyy myös kysymys siitä, että osaako oikeasti asettua toisen asemaan. Me olemme siinä tosi huonoja täällä helluntaiskenessä: meillä ei mitenkään itsestään selvästi osata asettua toisen asemaan eikä myöskään kuunnella toista ja ymmärtää sitä, että millä logiikalla eri mieltä oleva rakentaa oman näkemyksensä.

Anna: Niinpä! Meidän ajatus totuudesta on usein sellainen, että meillä on totuus ja usein ylhäältä päin kerromme sitä muille, ja oletamme heidän kääntyvän meidän totuuteemme. Mun mielestä taas on aika outo ajatus, että joku ihminen kuvittelee jossain kohtaa elämäänsä löytäneensä lopullisen totuuden kaikesta. Kun totta kai meillä pitää olla perusteltuja näkemyksiä asioista ja meidän pitäisi pyrkiä muodostamaan niitä, mutta silti joku kunnioitus elämän mysteeriä ja oman tiedon rajallisuutta kohtaa olisi hyvä olla. Joku joskus sanoi, että teologia on pohjimmiltaan totuuden etsintää – ja siihen ajatukseen itse haluan sitoutua. 

Miehet ja naiset helluntaissa

Pilkku: No mutta jos vielä palataan hetkeksi takaisin tähän naisteemaan, niin millaista sun kokemuksen mukaan on ollut elää naisena helluntailiikkeessä?

Anna: Ihan ensimmäinen ajatus mulla taitaa olla se, että en ole mielestäni koskaan kokenut mitään suurta sortoa. Ja erityisesti suhteessa seurakunnassa toimimiseen en ole kokenut, että mua olisi rajoitettu sukupuoleni perusteella. 

Pilkku: En kyllä mäkään koe kokeneeni sortoa. Toisaalta olen kuullut joitain aika karuja juttuja naisten kohtelusta helluntailiikkeessä ja vaikka mulla ei olisi samanlaisia kokemuksia, niin ne toisenlaiset kokemukset on myös totta. Ajattelen myös, että joskus on vaikea erottaa, että johtuuko joku asia sukupuolesta, iästä vai persoonasta tai niiden yhdistelmästä. 

"En kyllä mäkään koe kokeneeni sortoa. Toisaalta olen kuullut joitain aika karuja juttuja naisten kohtelusta helluntailiikkeessä"

Mulle tulee joskus kuitenkin sellainen olo, että helluntaiherätys on 70-vuotiaiden miesten kerho ja ylipäätänsä päätöksenteko on joskus kapean ryhmän harteilla. Mulla ei sinänsä ole mitään keski-ikäisiä tai sitä vanhempia miehiä vastaan enkä vastusta sitä, että joku vanhempi mies on mun johtaja, mutta kaipaan lisää avoimempaa keskustelua ja osallistamista. Ylipäätään toivon, että päätöksentekoon osallistettaisiin laajempi skaala ihmisiä: siis sekä naisia, miehiä, nuoria, vanhoja, Suomessa aina asuneita, maahanmuuttajia jne. Meillä on ollut pitkään tietynlaisia ihmisiä päättävissä elimissä, siis suomalaisia vanhempia miehiä, ja moninaisuus on ollut aika vähäistä.

Anna: Ideologisestihan muuten feminismi kytkeytyy nimenomaan laajempaan moninaisuuteen, ja mä ajattelen, että feministisen ajattelun anti myös helluntailaisuudelle on nimenomaan tarjota näkökulmia siihen, että miten pystyttäisiin olemaan moninaisempia. Feminismistä lainatut ajattelutavat nimittäin herättävät näkemään sitä yksipuolistumista, jota tapahtuu luonnollisesti kaikissa yhteisöissä. Me ihmiset kun toimimme periaatteella, että olemme taipuvaisia hakeutumaan samanlaisten seuraan ja valitsemaan ympärillemme samanlaisia ja -mielisiä jäseniä. Kun taas hyvä yhteisö tarvitsisi erilaisia persoonia, ja siksi myös seurakunnassa olisi hyvä tietoisesti tarkastella sitä, että johtajat ovat keskenään erilaisia. Eli tavallaan Naispastori-blogi on mulle kannanotto moninaisemman seurakunnan puolesta.

Anna ja kahvi maidolla.

Pilkku: Mun mielestä meidän johtajuuskäsitykseen tai seurakunnassa toimimisen oikeutukseen liittyy myös meidän kokemusvetoinen kulttuurimme. Meillä siis korostetaan paljon sitä, että uskottavalla johtajalla tai puhujalla pitää olla paljon kokemusta, ja kyvykkyys johonkin syntyy tosi vahvasti vain kokemuksen kautta. Mutta ajattelen myös niin, että tähän naiskeskusteluun limittyy suurempi keskustelu siitä, että kuka on helluntailaisuudessa uskottava tekemään jotakin.

Anna: Mun mielestä tähän ”kuka on uskottava” -kysymykseen liittyy myös yleisesti kunkin ihmisen käsitys miesten ja naisten rooleista ja olemuksesta. Me tässä blogissa puhumme nimenomaan naisten ja miesten tasavertaisesta toimijuudesta seurakunnassa ja seurakunnallisissa rooleissa, mutta sen lisäksi jokaisen ihmisen nais- ja mieskuvia jäsentää jonkinlainen käsitys naisista ja miehistä parisuhteessa. Ja tähän parisuhteen tai avioliiton sisäiseen roolitukseen tai tasavertaisuuteen ei blogissa oteta kantaa. 

Pilkku: Selvennätkö, että mikä siis olisi se kysymys, mihin pitäisi ottaa kantaa?

Anna: Tarkoitin siis sitä, että me Naispastori-blogissa kannatetaan sitä, että vanhimmistossa, pastoreina tai missä vain seurakunnan virassa voisi olla miehiä ja naisia tasavertaisin toimijuuksin, mutta tarkoittaako se sitä, että ajattelemme, että naisen ja miehen pitäisi myös avioliitossa olla tasavertaisissa rooleissa.

Pilkku: Okei, nyt saan kiinni sun ajatuksesta. Luulen, että meillä kirjoittajilla on varmaan aika erilaisia mielipiteitä, mitä tulee avioliittoon ja myös erilaisia malleja, joissa elämme. Mutta uskon, että aika monet ihmiset projisoi tai heijastaa omaa avioliittoajatteluaan tähän naiskeskusteluun. Tai että jos joku mies elää avioliitossa, jossa hän on vahva johtaja ja päättää perheen asioista, niin on ehkä vaikea suhtautua siihen, että tasavertaisena työtoverina olisikin nainen. Koska jos suhde vaimoon on malli, jossa nainen on heikompi astia siinä mielessä, ettei hänen kanssaan voi keskustella kaikesta eikä nainen kestä vaikeiden asioiden käsittelyä tai päätöksentekoa, niin helposti ajattelee niin myös naistyötovereista.

Anna: Mä mietin juuri tuota samaa. Tai en halua ottaa kantaa siihen, miten toisten pitäisi avioliitossaan elää, mutta toisaalta mietin kyllä sitä, että onko vahvan patriarkaalisen mallin mukaan elävän ihmisen psykologisesti mahdollista kannattaa egalitaarista seurakunnallista johtamismallia. Eli se yleinen naiskuva vaikuttaa tässä taustalla koko ajan.

"mietin kyllä sitä, että onko vahvan patriarkaalisen mallin mukaan elävän ihmisen psykologisesti mahdollista kannattaa egalitaarista seurakunnallista johtamismallia."

Samalla tavalla oon joskus miettinyt myös sitä, että miten tähän teologiseen naiskeskusteluun liittyy se ikuisuuskysymys, että voivatko nainen ja mies olla ”vaan kavereita”, tai että onko naisten ja miesten mahdollista olla ystäviä ilman seksuaalista jännitettä. Koska jos ajattelee, että naiset on aina jollain tavalla seksuaalisen halun kohteita, niin voi olla vaikea kannattaa ajatusta siitä, että nainen olisi läheinen, tasavertainen ja ei-seksuaalinen työtoveri. 

Täysillä nainen ja arvostettu toimija

Pilkku: Aivan. Ja mitä tohon avioliittokysymykseen tulee, niin siitäkin pitäisi keskustella avoimemmin ja rehellisemmin. Kun joku saattaa olla kauhean vahvasti sitä mieltä, että mies on perheen pää, mutta samalla ei oikeastaan keskustella siitä, että mitä se perheen päänä oleminen oikeassa elämässä tarkoittaa. 

Anna: Mun mielestä historia auttaa ymmärtämään siinä, että naisten tasavertaisuus on yhteiskunnallisesti tosi uusi asia: esimerkiksi naisilla on ollut äänioikeus vasta noin 100 vuotta. Joten koska taustalla on suuri yhteiskunnallinen muutos, niin ei tavallaan ihmekään, että naisten asema yhä edelleen puhututtaa näin paljon.

Pilkku: Yksi tähän roolimuutokseen liittyvä tosi voimakas juttu on se, että miten isän rooli on muuttunut viimeisen kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana. Isyyden muutoksen kohdalla mun mielestä on aika hankala väittää, että se muutos olisi tosi väärin tai ei-raamatullista, vaikka tietyllä tavalla voisi tulkita, että koti-isät on raamatullisten ja jumalallisten roolien sekoittamista, sillä kotona lapsia hoitava isä ottaa tavallaan perinteisen naisen roolin. Mutta pikemminkin ajattelen, että monelle nuorelle helluntai-isälle se niiden läsnäolevan isän rooli on älyttömän merkittävä ja isänä miehet löytävät jonkun ihan uuden puolen itsestään. 

Anna: Totta, onhan tällainen skandinaavinen läsnäoleva, lempeä ja hellä isä todellakin Raamatun kulttuurikontekstille vieras malli, koska se kulttuuri oli miehisyyden ja isän roolin kannalta tosi erilainen. Ja se on epäloogista, että tätä muutosta ei koeta vääränä vaikka samalla ”raamatullisia” rooleja saattaa meidän mielestä uhata vaikka se, että perheen äiti menee töihin ja tienaa miestä enemmän. 

Pilkku: Yksi tähän naisten ja miesten rooleihin liittyvä asia on muuten vielä sekin, että miten sukupuoli saa näkyä. Naisten kohdalla kysymys on siis se, että onko lupa näyttää naiselta. Mun mielestä nimittäin joskus käy niin, että naisellista naista ei pidetä uskottavana. Mun mielestä helluntaipiireissä on havaittavissa sitä, että ne naiset, jotka ovat toimineet paljon miesten kanssa tai perinteisesti miehisissä rooleissa, ovat ehkä huomaamattaankin häivyttäneet sukupuoltaan pois. Ja meillä syynätään myös paljon enemmän naisten pukeutumista kuin miesten. 

"Naisten kohdalla kysymys on siis se, että onko lupa näyttää naiselta. Mun mielestä nimittäin joskus käy niin, että naisellista naista ei pidetä uskottavana."

Anna: Tuo sama trendi on näkyvissä kyllä myös laajemmin suomalaisessa yhteiskunnassa, sillä meidän päättävissä elimissä toimivat naiset ovat perinteisesti olleet aika androgyynejä tai maltillisen naisellisia. Vertailukohtana taas Itä- ja Etelä-Euroopassa naiset vaikuttavat olevan paljon naisellisempia, mutta siellä kulttuuri on myös patriarkaalisempi ja naisten roolit on erilaisia verrattuna miehiin. 

Pilkku: Mä uskon, että jumalallinen juttu olisi se, että ei tarvitsisi yhtään häpeillä tai häivyttää sukupuoltaan, vaan että sen voisi tuoda ilolla esiin riippumatta siitä, millaisissa tehtävissä toimii. Toivoisin myös näkeväni sitä, että päättävässä asemassakin voisi olla hyvin erilaisia ihmisiä. Nimittäin ehkä se perinteinen miehinen johtajatyyppiroolikin on aika kapea rooli – ja monet miehet eivät koe, että he sopisivat siihen muottiin. Ja vastaavasti toivoisin, että naisenakaan ei tarvitsisi olla tietynlainen nainen, että voi toimia esimerkiksi pastorina.

Ylipäätään toivoisin sellaista joustovaraa miehenä ja naisena olemiseen, koska ajattelen, että raamatullisestikaan ei ole vain yhtä tapaa olla mies tai nainen. Ja että kummassakin sukupuolessa on uniikki sekoitus feminiinisiä ja maskuliinisia piirteitä.

Anna: Joo jotain tuollaista mäkin toivoisin sekä näkeväni laajemmin helluntaiherätyksessä että löytäväni myös itse omassa elämässäni. Että osaisin olla täysillä nainen ja toimia kutsumuksessani, ja toivottavasti saisin elää sellaisessa kristillisessä ympäristössä, joka tunnistaisi, tukisi ja arvostaisi lahjojani.

________________

Anna Lehmuskoski on teologian ja (jos Herra suo, niin pian) yhteiskuntatieteiden maisteri sekä seurakunta-aktiivinen helluntailainen nainen.

Pilvikki Viitanen on ex-nuorisopastori ja teologian maisteri, joka opiskelee tällä hetkellä johtamisen psykologiaa ja kulttuurihistoriaa Lapin yliopistossa Rovaniemellä.

”Tänne tarvittaisiin vähän feminismiä!” (Feminismi, osa 1)

Jo joitakin vuosia sitten kotiseurakuntani tiedotuslehdessä ilmestyi silloista seurakuntamme nuorisotyön johtoryhmää esitellyt uutinen, joka ilmestyessään herätti ystäväpiirissäni yllättävän paljon tunteita. Tuo lehtijuttu ei sinänsä ollut mitenkään erityinen: se sisälsi oikeastaan vain ryhmän jäsenten lyhyet esittelyt sekä kuvan, jossa rennon näköiset miehet nojailivat pöytään. Reaktioita ei näin ollen niinkään tuntunut synnyttävän se, mitä kuvassa oli, vaan pikemminkin se, mitä siitä koettiin puuttuvan – nimittäin naisia. Kuvan ystävällisen näköinen miesrivi kun katkesi ainoastaan kerran keskellä istuvaan nuoreen naiseen, joka esiteltiin hänestä ja yhdeksästä miehestä koostuvan johtoryhmän sihteeriksi. Tuota kuvaa hetken tarkasteltuaan muuan näpsäkkä ystävättäreni napakasti painoikin etusormensa punaiseksi lakatun kynnen miesrivistöön tokaisten: ”Tänne tarvittaisiin vähän feminismiä!”

Pahan feminismin uhka

Uskaltaisin väittää, että yleisesti ottaen herätyskristityt eivät suhtaudu feminismiin kovinkaan positiivisesti. Joukossa toki on varmasti poikkeuksia ja monen suhtautumistapa lienee myös kokolailla neutraali, mutta siitä huolimatta ajattelen, että jos tänä sunnuntaina nousisin jonkin paikallisen saalemin saarnapönttöön ja julistautuisin feministiksi, en saisi kuulijajoukosta sanomalleni kovinkaan montaa aamenta.

Väitän, että helluntailaisessa ja herätyskristillisessä ajattelussa feminismi nähdään uhkana ja toisinaan jopa ”oikean”, perinteisen ja raamatullisen naiskäsityksen vastakohtana. Yksi esimerkki tällaisesta hahmotustavasta löytyy Pirjo Alajoen teoksesta Naiseus vedenjakajalla – kristillinen näkökulma feminismiin. Törmäsin tuohon vuonna 2005 ilmestyneeseen kirjaan melko pian sen ilmestymisen jälkeen, ja siitä lähtien olen käynyt sen kanssa jonkinlaista mielensisäistä vuoropuhelua siitä, mitä ajattelen sen esittämistä väitteistä. Olen viimeisen vuosikymmenen aikana lukenut Alajoen kirjan useita kertoja ja tutustunut muihin Alajoen hengenheimolaisiin, mutta toisaalta myös opiskellut sekulaaria sukupuolentutkimusta tavoitteena hahmottaa sitä, että missä suhteessa kristillisyyden ja feminismin tulisi toisiinsa olla.

Oma ajatteluni on varmasti vielä muotoutumassa, ja tästä aiheesta olisi paljon yhtä blogipostausta enemmän sanottavaa, mutta siitä huolimatta haluan nyt nostaa esiin muutaman asian feminismistä ja (herätys)kristittyjen siihen liittyvistä käsityksistä. Vaikka olen joistain Alajoen kirjassaan esittämistä ajatuksista hyvin paljon samaa mieltä, liittyy Alajoen edustamaan feminismikuvaan mielestäni toisaalta paljon haasteita, joista nostan esiin kaksi. Ensimmäiseksi väitän tässä kirjoitukseni ensimmäisessä osassa, että feminismiä ja ”raamatullista” naiskuvaa ei ole mielestäni reilua asettaa toisensa poissulkeviksi vastakohdiksi. Toiseksi tekstini toisessa osassa haluaisin painottaa sitä, että feminismistä puhuessamme emme suinkaan puhu jostain ehyestä ja muuttumattomasta ajatuskokonaisuudesta, vaan pikemminkin feminismi on (poliittista) ajattelua, joka on vahvasti vuorovaikutuksessa ympäristöönsä.

Feminismi vs. ”raamatullinen” naiseus

Kirjansa esipuheessa psykologian ja filosofian maisteri, Operaatio Mobilisaation pitkäaikainen työntekijä Pirjo Alajoki määrittelee naiseuden olevan nyt vedenjakalla: valittavana on naiseuden toteuttaminen joko traditionaalisella tavalla tai feministisen mallin mukaan. Alajoen esittelemä feminismi on saanut naiset toimimaan yhteiskunnassa ”miesten tavoin”, tehnyt heistä ”enemmän miesten kaltaisia, androgyynisiä” ja näin ollen aiheuttanut kilpailun lisääntymistä, moraalin romahtamista, perheiden ongelmien lisääntymistä, avioerolukujen kohoamista ja itsekeskeistä omien etujen ajamista. Tämän feministisen kehityskulun vaihtoehtona olisi Alajoen mukaan traditionaalinen näkemys naiseudesta, joka ”korostaa naisen oikeutta toimia omalle sukupuolelleen luontevalla tavalla läheisten ihmisten parhaaksi ja omaksi kasvukseen”.

Vaikka Alajoki ei eksplisiittisesti nimeäkään omaa näkemystään naisen roolista komplementaristiseksi, niin siltä se vaikuttaa: kirjassa esitellään ”naisen omalle sukupuolelle luonteva toimintatapa”, jossa miesten ja naisten ”ei tarvitse tehdä samoja asioita ollakseen tasavertaisia”. Alajoen mukaan tämä raamatullinen naismalli korostaa naisen arvoa elämän synnyttäjänä, ylläpitäjänä ja kannattelijana sekä myös miehen tasavertaisena kumppanina, mutta kuitenkin tavalla, jossa naiselle ja miehelle kuuluvat omat tehtävänsä. Kirjassa tätä oikeaa naiseutta kutsutaan traditionaaliseksi ja monessa kohtaa ihanteellinen nainen maalataan 1950-luvulla eläneeksi kotirouvaksi. Alajoki useassa kohtaa nimittäin ihannoi kotona lapsia hoitavaa vaimoa, joka löytää elämäntehtävänsä aviomiehensä ja perheensä palvelemisesta ja vierittää ”modernin”, taloudellisesti itsenäisen ja miehestä riippumattoman nykynaisen harteille syytöksiä koko yhteiskunnan negatiivisesta kehityksestä.

Raamatullista vai retoriikkaa?

Vaikka Alajoen väitteiden kanssa olisi eri mieltä jo sinänsä, niin erityisen paljon ongelmia on mielestäni Alajoen tavassa liittää kuvaan mukaan kristillisyys ja raamatullisuus. Alajoen mallissa retorisesti taitavaa ja samalla erittäin ärsyttävää on nimittäin se, että malli asettaa komplementaristisen naismallin ”raamatulliseksi”, oikeaksi ja kristilliseksi, ja linjaa kaikki siitä poikkeavat ajatukset feminismiksi, ei-raamatullisiksi ja vääriksi. Feminismi on Alajoen mukaan pohjimmiltaan ”kapinaa Jumalan luomisjärjestystä vastaan”, luomisjärjestyksen ainut oikea tulkinta taas on miesten ja naisten erilaisia tehtäviä painottava komplemetarismi, ja kaikki muu ajattelu leimataan feminismiksi eli melko yksiselitteisesti Raamatun vastaiseksi ja vääräksi.

Alajoen käyttämä retorinen tapa rajata raamatullista naiseutta on siis myös tämän blogin näkökulmasta aika suppea. Koko Naispastori-blogin tarkoitus kun on nimenomaan ollut osoittaa perusteluja sille, että egalitaristinen tulkinta naisten asemasta ja palvelutehtävistä nousee Raamatusta ja perustuu nimenomaisesti Raamattuun. Alajoen edustama hahmotustapa kuitenkin tunnistaa raamatulliseksi vain hänen itsensä edustaman käsityksen, ja muut tulkinnat Raamatusta ovat automaattisesti vääriä – mikä puolestaan tekee tulkintaa koskevasta keskustelusta melko haastavaa tai jopa mahdotonta. Omasta tulkintatavastaan toki saa ja pitääkin olla innostunut, mutta toivottavasti innostuksen ohelle mahtuisi myös halua ja kykyä asettua kunnioittavaan dialogiin erilaisten näkemysten kanssa.

Teksti jatkuu seuraavassa postauksessa.


Keskustele aiheesta facebook-sivuillamme!

________________

Anna Lehmuskoski on teologian ja (jos Herra suo, niin pian) yhteiskuntatieteiden maisteri sekä seurakunta-aktiivinen helluntailainen nainen.

Raksamiehen vaimo ja pastorin mies

”Miltä tuntuu olla pastorin vaimo?” kyselivät amerikkalaiset, kun olin viimeksi Yhdysvalloissa lomilla. Jospa he vain olisivat osanneet lukea suomalaisen naisen kehonkieltä.

Niinpä niin, miltä se tuntuu. Siitä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, ja joku on itse asiassa tainnut tehdäkin niin. Yhtäkään aiheesta kirjoitettua, mielestäni riipaisevan rehellistä kappaletta en ole kylläkään käsiini saanut. Yleensä kuulemma on ihanaa, silloinkin kun voisi ajatella, että kaikki potkii päähän ja kovaa.

Ja voihan se olla sitä. Kun ovi on suljettu ja ulkomaailma titteleineen ja odotuksineen on saatu pakotettua ulkopuolelle, ihana on juuri oikea sana.

Toisaalta kysymykseen voisi vastata myös niin, että riippuu siitä, kenen pastorin vaimona olet. Kuka on se henkilö nimen takana, koska sekä pastorin että pastorin vaimon nimet kätkevät taakseen ihan oikeat persoonat. Joskus kahvijonossa tai lavalla pastoripariskuntaa esitellessä tämä saattaa unohtua, ja erityisesti pastorin vaimolla ei ole useinkaan etunimeä. Joskus nimeä ei yksinkertaisesti tiedetä, toisinaan ei edes välitetä tietää.

Harvoin olen kuullut kenenkään kysyvän, miltä tuntuu olla taksikuskin tai raksamiehen vaimo. Tämä oli itse asiassa se, mitä ajattelin tuolloin, kun Amerikassa roolistani kyseltiin. Miksi se on niin, että juuri pastorin vaimoksi tultuaan jokin muuttuu, mutta kun minusta tuli raksamiehen vaimo silloin, kun menimme mieheni kanssa naimisiin, se ei kiinnostanut ketään. Miltä tuntui, kun mies tuli likaisissa työhaalareissa kotiin, teki pitkiä työpäiviä, söi liian vähän aamupalaa ja oli jatkuvasti väsynyt?

En kuitenkaan vastannut noin, vaan hieman provosoivammin: olen minä itsekin koulutukseltani pastori, ja teen suunnilleen samoja hommia, mutta en vain saa niistä palkkaa. Ja toisin kuin raksa-aikoina, nyt ihmiset odottavat minun seisovan mieheni rinnalla (tai istuvan eturivissä) katsomassa, kuinka hän tekee omat työnsä sen lisäksi, että minä teen omani. Tämän lisäsin aika huvittuneena, vähän samaan tapaan kuin mieheni sanoi joskus, kun häneltä kysyttiin, miksi minä en ollut mukana kokousmatkalla, koska yleensä pastoreiden vaimot ovat. Ei Janneakaan näkynyt kassan vieressä aikoinaan, kun olin kaupan kassalla töissä.

Tälle on naurettu, mutta on tätä asiaa itkettykin, ja se on vaatinut sulattelua, vaikka halusin mennä naimisiin nimenomaan sellaisen kanssa, jolla olisi sama kutsu kuin minulla. Minullakin kun on kutsu tehdä hengellistä työtä. Ja koska suhtaudun työhöni suurella intohimolla, on mukavaa, kun kotona on toinen samanlainen.

Nyt vastaisinkin kysymykseen näin: ihanaahan se on. Se on sitä siksi, että se tarkoittaa yhteisiä, liian pitkälle venyneitä iltoja eksegeesien äärellä, keskusteluja juuri luetuista kirjoista, yhteisiä kokoussarjoja sekä sitä, kun tietää, että toinen oikeasti ymmärtää tämän kutsumuksen ilot ja kivut. Ja erityisesti siksi, koska hän näkee minut.

Kolumni on julkaistu aikaisemmin RV-lehdessä.
________________

Sara Saarela on kirjailija, joka rakastaa teologian opiskelua, kookosta ja kaunokirjallisuutta. Takana on teologian B.A. -tutkinto, käynnissä kolmen vuoden M.A.-opinnot Vancouverissa. Oppiminen ja opiskelu ei lopu koskaan. Saran oma blogi löytyy täältä.