lauantai 3. syyskuuta 2016

Tieni naispappeuden vastustajasta naispastoriksi

Olen kasvanut luterilaisessa kirkossa ja teini-ikäisenä kuulin lähinnä naispappeutta vastustavaa opetusta. Vilpittömänä teininä imin kaiken kuulemani, ja ajatteluni muotoutui pitkälti esikuvieni ajattelun mukaiseksi. Kirkossa oli naispappeja, ja vaikka en muista yhtäkään dramaattista en-voi-ottaa-ehtoollista-naispapilta -välikohtausta, ihmiset vaan tuntuivat ajattelevan, että miehet ovat parempia johtajia kuin naiset ja näin Jumala on asian tarkoittanut.

Lukioikäisenä siirryin kirkosta helluntaiseurakunnan jäseneksi, ja lukion jälkeen aloitin opinnot Isossa Kirjassa. Siellä mielipiteet monipuolistuivat ja ilmapiiri oli niin sanotusti naismyönteinen. Itseäni vaivasi kuitenkin ristiriita käytännön ja Raamatun tekstien välillä. Kaikki Raamatun selitykset eivät tuntuneet uskottavilta, mutta samalla käytännössä näin, että monet naiset palvelivat Jumalaa menestyksellisesti. Kukaan ei voinut esimerkiksi kiistää sitä panosta, jota naisilla oli ollut lähetystyössä. Lähetteinä naiset olivat kuulemani mukaan perustaneet seurakuntia ja tehneet kaikenlaisia seurakunnan kaitsimiseen liittyneitä tehtäviä. Eivät kai Jumala palvelevat naiset syntiä tehneet?! Jotenkin naisten toiminta Jumalan valtakunnan hyväksi piti osata selittää. Kuulemani selitys naisista Jumalan b-vaihtoehtona (Jumala valitsi tehtävään naisen, koska ykkösvaihtoehtona ollut mies ei suostunut tottelemaan Jumalaa) ei ollut kovinkaan uskottava. En minä ainakaan halunnut olla Jumalan ihan-ookoo-toiseksi-paras-vaihtoehto.

Kannan muotoilua uudelleen


Opiskelujen aikana kantani naisasiaan muotoutui uudelleen. Ajattelin, että naiset voivat kyllä tehdä kaikkea seurakunnassa, mutta vanhimmistotyöskentely on parempi jättää miesten käsiin. Ylin johto pitää olla miesten käsissä. Kantaani vaikutti eniten se kulttuurinen ilmapiiri ja länsimainen traditio, jossa olin kasvanut. Kulttuurisesti miehiä on pidetty parempina johtajina, ja minäkin ajattelin, että naisilla on sellaisia ominaisuuksia, mitkä eivät seurakunnan johtamiseen sovi.



Suoritettuani kandiopinnot loppuun minua pyydettiin nuorisotyöhön helluntaiseurakuntaan. En ollut kuvitellut päätyväni seurakuntatyöhön, mutta koin asian Jumalan johdatuksena. Aloitin työt puoliaikaisena nuorisotyöntekijänä/ nuorisopastorina. Tein töitä sataprosenttisesti ja olin onnellinen. Oli huikeaa käyttää omia lahjojaan seurakunnan hyväksi. Koin olevani osa Jumalan suurta suunnitelmaa.

Työnkuvaani kuului myös vanhimmistotyöskentelyyn osallistuminen. Työntekijöiden osallistaminen vanhimmistotyöskentelyyn on enemmän kuin loogista, koska vanhimmistossa käsitellään usein asioita, joita työntekijät käytännössä hoitavat. Seurakunnassa, jossa toimin, pastoripalaverissa valmisteltiin vanhimmistossa käsiteltävät asiat, eli ilman vanhimmiston kokouksiin osallistumistakin olisin ollut mukana käsittelemässä vanhimmistotason asioita. Sinänsä malli on raamatullinen, sillä Uudessa testamentissa vanhimman ja paimenen/ pastorin rooli on käytännössä sama. Naistyöntekijöitä ei kuitenkaan varsinaisesti nimetty vanhimmiksi, vaikka naiset olivatkin palavereissa ja päätöksenteossa mukana.

Lopullinen muutos


Kantani naiskysymykseen muotoutui lopullisesti osallistuessani vanhimmiston kokouksiin. Siellä viimeistäänkin murtui käsitys naisista olemuksellisesti heikompina tai vaativiin tehtäviin kykenemättöminä. Vanhimmistotyöskentely ja johtaminen ylipäätään ovat haasteellisia tehtäviä. Huomasin kuitenkin, ettei vanhimmistossa tullut mitään niin vaikeaa vastaan, mitä pastorit eivät joutuisi kohtaamaan itse seurakuntatyössä. Mielestäni vanhimman ja pastorin välille tehty ero (”naiset voivat toimia pastoreina, mutta eivät vanhimpina”) on epäloogista ajattelua ja epälooginen käytäntö. Sekä vanhimmat, että pastorit joutuvat linjaamaan asioita, tekemään päätöksiä, johtamaan ihmisiä, julistamaan sanaa ja ohjaamaan seurakuntaa. Käytännössä on useinkin järkevää miettiä, kuka tekee seurakunnassa mitäkin, ja vastuuta voidaan jakaa eri tavoin vanhimpien ja pastorien tai muiden työntekijöiden kesken. En kuitenkaan löydä mitään raamatullista tai käytännön perustetta sille, millä tavalla vanhimman tehtävä olisi hengellisempi tai vastuullisempi kuin pastorin.

Oikeastaan näiden käytännön kokemusten myötä aloin tutkia tarkemmin myös ongelmallisina pidettyjä raamatunkohtia, ja hyvien Raamatun tutkijoiden avulla huomasin, ettei Raamattu rajoita naisten toimintaa. Kutsumus on määräävämpi tekijä kuin sukupuoli. Sana oli linjassa omien kokemusteni kanssa. Samana päivänä, kun kastoin ensimmäistä kertaa, eräs henkilö koki, että hänen pitäisi sanoa minulle seuraavat sanat, vaikkakaan hän ei tiennyt mihin ne liittyivät: "Sinä olet arvollinen."


_________________

Pilvikki "Pilkku" Viitanen on ex-nuorisopastori ja teologian maisteri, joka opiskelee tällä hetkellä johtamisen psykologiaa ja kulttuurihistoriaa Lapin yliopistossa Rovaniemellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti