Blogihaastattelussa Tukikohta-seurakunnan pastori Mikko Jokisaari: seurakunnan egalitaarinen linja vapauttaa naisia palvelemaan

Me olemme Naispastori-blogillamme pyrkineet esittämään raamatulliset ja teologiset perustelut sille, että naiset ja miehet voisivat toimia seurakunnassa tasavertaisissa rooleissa ja tehtävissä sukupuoleen katsomatta. Vaikka me kirjoittajat olemme helluntaikentän aktiivitoimijoita, meillä ei kuitenkaan ole ollut mitään selvää toimintasuunnitelmaa tai tavoitetta naisten seurakunnallisen toimijuuden vahvistamiseksi. Pikemminkin olemme halunneet tällä blogillamme herättää ihmisiä tutkimaan Raamattua ja ajattelemaan omaa kantaansa tähän ”naisasiaan”.

Vaikka emme halua runnoa naisten tasavertaista toimijuutta läpi väkisin mihinkään seurakuntaan, olen ainakin itse silti hiukan salaa toivonut sitä, että joku seurakunta Suomessa uskaltaisi alkaa pohtia kantaansa naisten toimijuuteen, tulisi egalitaariseen lopputulokseen ja vielä ennen kaikkea uskaltaisi lähteä toteuttamaan tasavertaista linjaa käytännön seurakuntaelämässä. Niinpä kiinnostukseni olikin suurta, kun kuulin tuoreimman helluntaiseurakuntien pastoreille ja vanhimmistoveljille suunnatun Paimen+-lehden uutisoineen kuopiolaisesta Tukikohta-seurakunnasta, jossa egalitaristisesta näkökannasta oli tehty seurakunnan virallinen linja.

Mikko Jokisaari vaimonsa Sirpan kanssa

Niinpä blogimme seuraavana vieraana onkin Tukikohta-seurakunnan pastori Mikko Jokisaari, joka haastattelussa kertoo lisää seurakuntansa linjauksesta.

1. Ennen kuin mennään varsinaiseen naisasiaan, niin kerro hiukan seurakunnastasi. Onko Tukikohta siis helluntaiseurakunta, kuinka suuri se on, milloin se on perustettu ja millainen sen suhde on Kuopion helluntaiseurakuntaan?

Kuopion Tukikohta-seurakunta on helluntaiseurakunta ja on järjestäytynyt Suomen helluntaikirkon jäsen seurakunnaksi.  Seurakuntaan kuuluu tällä hetkellä 84 jäsentä.  Syksyllä 2011 seurakuntaa perustettaessa jäseniä oli 26.

Meillä on hyvä suhde äitiseurakuntaamme eli Kuopion helluntaiseurakuntaan, joka tunnetaan nimellä Eelim. Teemme yhteistyötä monissa asioissa ja esimerkkinä tästä seurakuntien vanhimpina olemme sopineet, että pidämme yhteiskokoontumisen kaksi kertaa vuodessa.

2. Olette siis Paimen+-lehden uutisen mukaan tehneet seurakunnassanne linjauksen, jossa avaatte kaikki seurakunnan palvelutehtävät miesten lisäksi myös naisille? Miten päädyitte tällaiseen linjaukseen?

Prosessi alkoi jo ennen Tukikohta-seurakunnan perustamista vuonna 2009, jolloin Kuopion Eelim aloitti aluetyön Petosen asuinaueella.  Aloimme näissä Petosen jumalanpalveluksissa koko kevään opetussarjan paikallisseurakunnasta ja siitä, miten aluetyön pohjalle suunnitellussa uudessa Petosen seurakunnassamme linjaamme asioita. 2009 oli jo valittu alue vanhimmat, joiden johdolla tehtiin jo itsenäistä työtä ja laitettiin perustuksia uudelle syntyvälle seurakunnalle, joka sitten perustettiin 2011.Yksi opetussarjan aihealue oli nimeltään ”Kuumia perunoita” ja sen alle meni myös aihekokonaisuus naisten palvelutehtävästä seurakunnassa. Tuo aihe oli jäänyt hyvin nykyisten seurakuntalaisten mieleen kun palasimme asiaan syksyllä 2016. 

Helluntaikirkon tuottama aineisto, jossa oli neutraalisti esitetty molemmat päälinjaukset oli sysäys sille, että etenimme asiassa kohti julkilausumaa. Kävimme keskustelun vanhinten kesken ja sen tuloksena teimme seuraavat johtapäätökset omasta kannastamme:
1) Raamatullisuus. Raamatusta löytyy perusteet molemmille linjauksille.
2) Pelastusoppi. Tämä aihe ei ole pelastusoppiin vaikuttava kysymys.
3) Rehellisyys. Tahdoimme olla rehellisiä ja tunnustaa, että seurakunnissamme on ollut ja on edelleen naispaimenia, joita nimitetään esim. evankelistoiksi tai lähetyssaarnaajiksi.
4) Nykytilanne. Näimme, että seurakuntamme johtajuudessa ja paimenuudessa on jo naisia mm. solunjohtajina.
5) Jumalan kutsu tehtäviin. Päättelimme, että tämä asia pitää ratkaista niin että Jumalan tehtäviinsä kutsumat naiset niin kuin miehetkin voivat astua tehtäviinsä vanhimpien ja koko seurakunnan siunaamina ja heidän tukenaan on myös selkeä seurakunnan linjaus. 
6) Tulevaisuus ja menneisyys. Tämä ns. egalitaarinen kanta on tulevaisuuteen katsova ja menneisyyttä kunnioittava kanta. Uskomme, että tulevaisuudessa seurakuntiemme kasvussa ovat johtajuudessa vaikuttamassa myös naiset niin kuin helluntaiherätyksen alkuaikoinakin on ollut.
7) Julkilausuma. Julkilausuma oli tärkeä, koska se toi asiaan seurakuntamme keskelle vapauden ja varmuuden.  

Pidimme tästä ”kuumasta perunasta” eli siis naisten asemasta vielä kaksi opetussunnuntaita. Annoimme myös mahdollisuuden keskusteluun.

Lisäksi käymme jokaisen seurakuntaamme liittyvän kanssa noin tunnin kestävän seurakuntaan liittymiskeskustelun, jonka yhtenä osana kerromme tästä egalitaarisesta linjauksesta. Aloitimme linjauksesta kertomisen jo elokuusta 2016.

3. Joko teillä on vanhimmistossa naisia jäseninä?

Ei ole vielä. Olemme aloittaneet ns. johtajuuskoulun, jossa vanhimpina ja seurakuntamme jo nyt johtajuuttamme jakavina naisina ja miehinä kasvamme yhdessä johtajuudessa. Uskomme että tästä ryhmästä tulee myös uusia vanhimpia sukupuolesta riippumatta. Olemme nyt jo saaneet huomata, että Jumala on suosiollinen ja ryhmä on todella rohkaiseva ja vahvistava.

4. Onko linjaus aiheuttanut seurakunnassanne riitaa tai hajaannusta? Entä oletteko saaneet kriittistä palautetta muualta helluntaikentältä?

Uuden seurakunnan on suhteellisen helppo tehdä uusia linjauksia. Vanhat perinteet eivät paina – vielä.

Linjauksestamme olemme puhuneet seurakunnassa avoimesti ja tämä on vaikuttanut niin, että kaikki ovat mukana päätöksessä. Kukaan ei vastustanut. Seurakunnassamme on kuulunut asian tiimoilta tyytyväistä kiitollisuutta. Kriittistä palautetta ei ole tullut tästä asiasta vielä.

Mainittakoon, että seurakuntamme vanhimpina olemme huomanneet, että voimme kunnioittaa kumpaakin Raamatun käsitystä edustavia ihmisiä.

5. Mitä mielestäsi muuttuu sen myötä, että naiset saavat seurakunnassanne tasavertaisen toimijuuden? 

Päätös on tuonut selkeyttä ja epämääräiset arvailut seurakunnan linjasta ovat loppuneet. Päätös vapauttaa naiset palvelemaan seurakuntaa laajemmin ja antaa kaikille tilaa hengittää.  Päätös tuo myös toivoa naisille kasvaa ja löytää omia tehtäviä seurakunnan keskeltä. Toisaalta tämä haastaa myös miehiä: Olemmeko valmiita ottamaan naiset rinnallemme palvelemaan?  Tämä muuttaa myös tulevaisuudessa vanhinten kokoontumisten luonnetta. Tiedämme jo, että se haastaa oikealla tavalla, ja että muutos tuo rikkautta seurakunnan elämään ja palvelevaan johtajuuteemme.

6. Olisitko valmis oman kokemuksenne perusteella suosittelemaan Suomen muillekin helluntaiseurakunnille kaikkien palvelutehtävien avaamista myös naisille? Miksi arvelet, että moni seurakunta on haluton lähtemään tähän prosessiin?

Seurakuntamme yksi tärkeä arvo on uudistuminen. Uudistuminen on urautumisesta pois hyppäämistä. Seurakunnassa se on todella tärkeää! Moni seurakunta ja hengellinen organisaatio kuolee vääriin valintoihin ja jopa lihalliseen jääräpäisyyteen. Vastuussa tästä on seurakunnan johtajuus. Paavali kehottaa meitä uudistumaan ”mielen hengeltä”  tai ”mieleltä ja hengeltä” (Ef.4:23). Suosittelen jokaiselle seurakunnalle ja seurakuntalaiselle uudistumista niin kuin Paavalikin.

Tiedän, että monissa seurakunnissa uudistuminen on vaikeaa tässä asiassa, koska on urauduttu ja uudistuminen on muutenkin jäänyt vuosien tai jopa vuosikymmenten päähän. Tällaisessa seurakunnassa tämän yksittäisen uudistuksen läpi vieminen voi olla jopa tuhoisaa. Mutta jos seurakunnan johto alkaa uudistua ”mielen hengeltä”, niin tämäkin asia on jossain vaiheessa mahdollista muuttaa.

Haluttomuus prosessiin voi johtua monesta asiasta. Voi olla, että moni seurakunnan johdossa kokee asian mitättömäksi, eli asia ei tarvitse pohdintaa ”koska hengelliset isät ovat näin aikanaan ohjeistaneet” ja ”koska Raamattu sanoo näin”. Toinen syy on varmaankin muutosvastarinnan pelko seurakunnassa.  

Lopuksi haluan vielä lisätä, että oma kantani oli aluksi komplementaarinen 90-luvun alussa. Kantani perustui saamaani opetukseen ja Raamatun ymmärrykseen. Asiaa enemmän tutkittuani ja liian paljon vääryyttä nähneenä asenteeni muuttui. En voinut ymmärtää, että Jumalan kutsumat naiset joutuivat komplementaarisen käsitykseen perustuvan kiusaamisen kohteeksi.  Olen nähnyt mitätöintiä, halveksuntaa ja kaikenlaista kiusaamista ja siitä olen varma, että se ei ole millään muotoa Jumalan tahto. Muutuin mieleltäni ja aloin seistä mieluummin sen Raamatun käsityksen rinnalla, joka perustuu Jeesuksen persoonaan ja siihen vapauteen, jonka Raamattu tässä asiassa meille antaa.

Alta löytyy Tukikohta-seurakunnan vuonna 2016 laadittu egalitaristinen julkilausuma

• Kuopion Tukikohta-seurakuntana rakennamme seurakuntaa, jossa jokaisella Jeesukseen uskovalla seurakunnan jäsenellä on mahdollisuus kasvaa jokaiseen seurakunnalliseen tehtävään. Tämä tarkoittaa myös seurakunnan paimen tehtäviä sekä kaikkia seurakunnan johtotehtäviä. Vanhimman ja paimenen tehtävään rinnastettavia ovat mm. solun johtajan tai  lapsityön johtajan tehtävät. 

• Lähtökohtana henkilöiden valitsemiseen on, että Jeesus Kristus valitsee tahtonsa mukaan henkilöitä eri tehtäviin ja että seurakunnan vastuussa olevat paimenet havaitsevat ihmisen kutsumuksen, kasvun ja kypsyyden.

• Paimenet valitsevat sekä valtuuttavat ihmiset tehtäviin ja siunaavat heidät yhdessä seurakunnan kanssa. Seurakunnan paimenilla on vastuu kaikista johtotehtävissä toimivista henkilöistä ja he seisovat heidän rinnallaan sekä hyvinä että pahoina päivinä.
  
  
• Alustusten, aineiston sekä vanhimmiston oman raamatun tutkimisen ja rukouksen pohjalta olemme tehneet päätöksen, jonka mukaan kaikki seurakunnan tehtävät, mukaan lukien vanhimman, pastorin tai johtavan pastorin tehtävät ovat Kuopion Tukikohta-seurakunnassa avoinna sekä naisille että miehille. Tämä edustaa ns. egalitaarista kantaa.

______________________

Anna Lehmuskoski on teologian ja (jos Herra suo, niin pian) yhteiskuntatieteiden maisteri sekä seurakunta-aktiivinen helluntailainen nainen.

Matkaraportti ja tulevaisuudennäkymiä

Blogin elinkaaren piti tulla päätökseensä jo kauan sitten, mutta niin ei käynyt. Tässä kohdassa blogin historiaa on aika tehdä pieni katsaus menneeseen, nykyiseen ja tulevaan. Pieniä muutoksia on luvassa, joten siksi on vähintään kiva katsoa, mitä on tapahtunut. 

Mistä lähettiin liikkeelle?

Vuoden 2016 keväällä RV-lehdessä taisteltiin naisen asemasta seurakunnassa. Jälleen kerran. Tällä kertaa kuitenkin osa meistä provosoitui kirjoittamaan vastineen. Pääkirjoittajana oli Tuomas Havukainen, mutta koko meidän teologiryhmämme pyöritteli ajatusta ja laittoi puumerkkinsä alle. 

Tiedossa oli, että syksyllä helluntailiikkeen Syyspäivillä tultaisiin käymään keskustelua naisten asemasta herätysliikkeessä. Keskustelua on kuitenkin pitkälti vaivannut faktatietojen puute: moni pitää ainoana Raamattua kunnioittavana vaihtoehtona sitä, että naiset pidetään hiljaa tai ainakin poissa johtopaikoilta. Joillekin siis naisten ja miesten yhteisen johtajuuden tunnustaminen olisi suuri harppaus kohti sukupuolettomuutta, Raamatun repimistä ja homoparien vihkimistä helluntaiseurakunnissa. Vaikka liikkeestä löytyy myös kansaa, joka suhtautuu kysymykseen raamatuntulkinnan kysymyksenä, ei kysymyksenä raamattu-uskollisuudesta, keskustelu ei ole vielä tasapäistä.

Mitä tahdoimme sanoa? Että Uudessa testamentissa ei ole rajoitusta, että vain miehet saisivat toimia johtajina. Itse asiassa näimme, että Uusi testamentti itse korottaa myös naisia johtajuusasemaan. Oleellista ei ole ihmisen sukupuoli, vaan hänen Jumalalta saamansa lahjat ja kutsumus.

Totesimme, että on aika puhua asiasta.

Kirjasta blogiksi 

Alun perin meidän piti kirjoittaa kirja, jossa asiaa olisi käsitelty johdonmukaisemmin, mutta työstäessäni sisällysluetteloa Tuomaksen kanssa alkukesän hikisinä hetkinä meihin iski valaistuminen, että aiheesta ei kirjoiteta huonoakaan kirjaa kuukaudessa. Olisi siis parempi aloittaa blogi aiheesta.

Sovimme, että kirjoitamme blogia helluntaiherätyksen Syyspäiviin asti, ja jos intoa riittää, niin vuoden 2016 loppuun saakka. Vuodenvaihteen molemmin puolin aloimme tehdä katsausta tapahtuneesta. Paljon oli puhuttu asiasta, paljon asian vierestä ja paljon oli avattu Raamatun tekstejä, jotka liittyvät asiaan. 

Kiitos tässä vaiheessa kaikille, jotka ovat osallistuneet! Kiitos teille, jotka olette tsempanneet! Kiitos teille, jotka olette vetäneet meitä turpaan! Kiitos teille, jotka olette laittaneet meidät selkä seinää vasten ja vaatineet tarkennuksia!

Tulevaisuus on kirkas ja klusterinen

Nyt on ollut liipaisimella se, mitä tulevaisuudessa pitää tehdä. Muuttua, jatkaa vai lopettaa? Sanottavaa olisi vielä paljon, joten lopettaminen ei tunnu reilulta. Totesimme, että muuttuminen on tässä yhteydessä paras vaihtoehto.

Tulevaisuudessa blogin toimintaperiaate on vähän kuin aikakauslehdellä tai journalilla: uusi issue tulee aina ajoittain, jolloin julkaisemme jollakin teemalla useamman blogitekstin ryppään. Eli jokaisen hiljaisuuden katkaisee useampi teksti jostakin teemasta, ja liittyy suoremmin naisten asemaan seurakunnassa tai naisten toimintaan Raamatussa.

Ensimmäinen rypäs tekstejä tulee ulos toukokuussa. Siinä on ainakin pitkään odotettu käsittely kohdasta 1. Kor. 14:34–35, pieni vaihtoehtokatsaus Ensimmäisen Timoteuskirjeen taustoihin sekä pohdintaa helluntailiikkeen tulevaisuudesta asian tiimoilta. Sitä kohti! 

KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Markus Mäenpää suorittaa teologian jatko-opintojaan Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta sekä nelivuotiaiden kaksospoikiensa tulivuorileikeistä.

Naiset, myös Junia, ansaitsevat olla naisia

Ristin Voiton nettisivuilla on keskusteltu aktiivisesti naisten asemasta aivan omana osionaan. Olavi Kokkonen kirjoitti palstalle tekstin Tasa-arvoinen johtajuus? jossa hän keskittyy erityisesti Junian rooliin. Tämä kirjoitus toimikoon vastineena hänen tekstiinsä.

Olavi Kokkonen esittää kirjoituksessaan, että naisapostoli Junia olikin miesapostoli nimeltään Junias (Room. 16:7). Kysymys Junian roolista on niin merkittävä keskustelussa naisen asemasta, että asiaa on syytä tarkastella reilusti. Kokkonen on oikeassa siinä, että kyse ei ole ensisijaisesti tasa-arvosta, sillä Jumala ei kutsu kaikkia johtajiksi tai apostoleiksi. Jumala ei ole demokraattinen valinnoissaan. Kuitenkin väitän, että tästä huolimatta meillä on pakottavia syitä nähdä Junia omana itsenään: apostolina ja naisena, todennäköisesti samassa tekstissä mainitun Andronikoksen vaimona.

On reilua huomauttaa, että jopa raamatuntutkijat, jotka vastustavat naisten paimentehtävää, tunnustavat Junian olevan naissukupuolen valioedustaja. Jos joissakin suomenkielisissä sanakirjoissa Junian kohdalla ehdotetaan maskuliinia Junias, sanakirjan kirjoittajien tulisi tehdä pohjatyönsä uudelleen. Koko nimeä Junias ei tunneta antiikin eikä keskiajankaan maailmassa ainakaan ensimmäiseen vuosituhanteen, kun taas Junia oli tavallinen naisen nimi.  Kaiken lisäksi olisi ollut kovin kummallista, että miehelle olisi annettu näin naisellinen nimi, sillä Junia-nimen pohjana on jumalatar Juno, joka oli myös synnyttämisen jumalatar.

Aiheen tiimoilta ei tarvitse lukea vain hautakirjoituksia tai muita arkeologisesti kovia tietolähteitä, sillä koko kristillinen kirjoittajakavalkadi oli ensimmäisen 1200 vuoden ajan sitä mieltä, että meillä oli apostoli Junia. Myös kaikki koptin-, latinan- ja syyriankieliset käännökset kääntävät nimen naisen nimellä. Junia sai rauhassa olla nainen. Ainoa nimikiista oli, oliko meillä Junia vai Julia. Ainoana soraäänenä Epifanios yrittää vihjata, että tässä olisi silti mies, mutta hänen sanomisiinsa on oikeutetusti suhtauduttu nurjasti, sillä hän myös väittää, että Akylaan vaimo Prisca oli oikeasti mies, Priscas.

Vasta 1300-luvun taitteessa Aegidius Roomalainen teki Junialle väkisin sukupuolenvaihdosleikkauksen, josta tieto päätyi ranskalaiselle Jacques LaFèvre d'Établesille, jolta Luther puolestaan poimi tiedon. Viimein Luther levitti tiedon sukupuolta vaihtaneesta Juniasta koko maailmaan. Junias oli syntynyt.

En oikein usko, että koko todistusaineistoa voi kaataa sillä, että Paavalia ei olisi voitu altistaa niinkin hirveälle koetukselle kuin vankila-ajalle naisen kanssa. Kansalta, jonka keisari saattoi lopulta ristiinnaulita kristittyjä ja valaista öisen puutarhansa polttamalla heitä soihtuina, voi toki odottaa tällaistakin julmuutta.

Olavi Kokkonen huomauttaa, että ”tarpeeksi usein toistettu valhe muuttuu totuudeksi”. Näin kävi myös Junian kohdalla. Aina 1300-luvun taitteesta eli Aegidius Roomalaisesta alkaen tästä on naisesta tehty miestä, ja Junia on saatu parrakkaaksi ukoksi. On siis aika viimein päästää Junia tämän häneen väkisin pumpatun maskuliinisuuden kahleista ja antaa hänen olla se, joka hän on: nainen ja apostoli. Uskon, että hänen miehensä Andronikos on asiasta myös tyytyväinen.

Olisiko jotain näin suurta voinut unohtua näin pitkäksi aikaa? Jos meidän helluntailaiseen perusajatukseemme kuuluu, että alkuseurakunnan jälkeen useampi oppi hukattiin kirkkohistorian hämäriin (yleinen pappeus, paavit, kirkon ja valtion sekoittaminen, armolahjat jne.), niin en olisi yllättynyt, jos samassa rytäkässä naispaimenet olisivat jääneet historian jalkoihin.

On siis aika palata takaisin alkuseurakunnan malliin tässäkin ja päästää nykyajan juniat, foibet ja priscat niille paikoille, joille Jumala heidät on kutsunut.

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Ristin Voitto -lehden nettisivujen Ekstra-osiossa. 

KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Markus Mäenpää suorittaa teologian jatko-opintojaan Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta sekä pian nelivuotiaiden kaksospoikiensa kaivurileikeistä. Hän on ansiokkaasti päässyt irti teeaddiktistaan. 

Väitteestä ”en ole huomannut naisten sortamista”

Olen ajoittain kuullut, että helluntailiikkeessä ei ole näkynyt mitään naisten sortamista. Joskus joku (usein mies) kommentoi, että jos nainen haluaa tehdä seurakunnassa jotain, mihin Jumala on hänet kutsunut, niin kenelläkään ei ole siihen ollut nokan koputtamista: naiset pystyvät tekemään yhtä ja toista, ja kaiken maailman feministien tähden naisten on vielä helpompikin tehdä kaikkea kuin miesten. Joku tätä kuunteleva voi kuitenkin vaihtaa väriä johonkin valkoisen ja violetin välimaastoon ja kommentoida, että hän on kyllä nähnyt viikoittain varoittavia esimerkkejä asiasta. Toinen ihmettelee, miksi toinen voi olla noin sokea, kun toinen ihmettelee, mistä toinen edes puhuu.

Onko totta, että toiset eivät ole huomanneet asiaa, kun taas toiset eivät pääse asiaa pakoon? Miksi siis kaikki eivät pidä asiaa ongelmana? On olemassa kolme syytä: vaikeneminen, tuttuusturtumus ja seurakuntien erilaisuus.

Emme huomaa sitä, mihin olemme tottuneet

Olemme sokeita tuttuudelle. Työpaikalla aloittava henkilö voi huomauttaa jostakin hullunkurisesta käytännöstä, johon kaikki muut ovat tottuneet, vaikka se syö työtehoa ja vaikeuttaa ihmisten elämää. ”Ai niin miksi yleistulostin ei saisi olla useamman lukitun oven takana kellarissa? Edellinen pomo halusi sen sinne, ja kaikilla on kuitenkin avaimet, joten totu!”

Olemme tottuneita siihen, että monessa seurakunnassa pääasiassa miehet saarnaavat ja ehtoollista jakamassa on miehiä. Me saatamme naureskella entisille ajoille, jolloin miehen saarna oli ”saarna” ja naisen saarna oli ”todistus”, mutta monesti meillä on vielä jäänteitä ajattelusta. Niin yritysmaailmassa kuin seurakunnassakin naiset joutuvat tekemään enemmän töitä ja olemaan paljon pätevämpiä, ja silti miehiä on helppo valita heidän sijastaan, koska miehet ovat, no, miehiä. Kun etsitään vastuuta kantamaan ihmisiä, skannataan kyllä molemmat sukupuolet läpi, mutta virallisiin yhteyksiin etsitään vain miehiä. Tottumus vaikuttaa: esimerkiksi Vapaakirkosta tuleva voi pitää jo vanhimmiston sukupuolirajoituksia suorana syrjintänä, kun helluntailaiselle ne ovat osa realiteetteja.

Jokainen johtajana oleva saa osansa arvostelusta, siitä ei ole epäilystäkään. Myös naisjohtajat saavat silmilleen, sillä se on johtajien osa. Kuitenkin naisten kohdalla vastaan tulee myös kritiikkiä, joka kohdistuu puhtaasti hänen sukupuoleensa. Että et saisi saarnata, kun Raamattu sen kieltää. Että joku vanhimmistosta voi tölväistä jossakin tilanteessa, ettei ole nyt ihan varma, saisiko Milla naisena johtaa tätä työmuotoa, mutta annetaan mennä vaan; tämän jälkeen muut suhtautuvat Millan asemaan huomattavasti varautuneemmin. Joskus nämä sukupuolisidonnaiset kritiikit on helppo lukea vain johtajien silmilleen saaman kuran piikkiin, vaikka ne eivät puhtaasti sitä ole; samoin naisen ahdistuminen niistä nähdään vain todisteena naisten kyvyttömyydestä johtaa ja ottaa vastaan kritiikkiä.

Kaikkia tarinoita ei kerrota

Jotkut eivät ole vilpittömästi kuulleet yhtään tarinaa siitä, miten jotkut naiset ovat saaneet taistella tekemistensä puolesta. Monesti syynä on se, että tarinoita ei kerrota. Ensimmäinen syy on siinä, että kokemukset esimerkiksi vanhimmiston edessä hiillostamisesta tai pitkään jatkuneesta syrjinnästä voivat olla hyvin vaikeita ja traumaattisia kokemuksia, joita ei noin vain haluta levitellä. Vertailun vuoksi on hyvä huomata, että tarinoita esimerkiksi hengellisestä tai seksuaalisesta väkivallasta ei huudella pitkin toreja.

Toinen huomio on siinä, että jos palvelutyössä oleva nainen on kohdannut vakavaa syrjimistä, hän yleensä joutuu olemaan asiasta hiljaa maineensa tähden. Huutelu ja julkinen pyykkäys eivät tee hyvää maineelle. Helluntailaisuudessa on pitkään ollut tapana ratkaista monia asioita harjalla: asiat lakaistaan maton alle, jonka jälkeen siitä on oltu puolin ja toisin hiljaa. On helppo tulla leimatuksi katkeraksi räksyttäjäksi, joka vain vahvistaa sitä stereotypiaa, että naiset eivät ole tarpeeksi vahvoja johtamaan, sillä he loukkaantuvat pikkujutuista.  

Kolmas syy on siinä, että monet naiset ovat yksinkertaisesti hengellisesti kasvaneita. He ovat nielleet negatiiviset kokemuksensa, antaneet anteeksi ja päättäneet olla hiljaa, jotta voisivat tehdä edes sitä, mitä ovat tähän mennessä saaneet tehdä. He ovat painineet asiansa Jumalan kanssa, ja he ovat päättäneet olla velkomatta näitä ihmisiä muille. Joskus asioista hiljaa oleminen on merkki hengellisestä vakaumuksesta olla puhumatta pahaa toisista, vaikka siihen olisi syytä.

Kaikkialla tilanne ei ole samanlainen

On seurakuntia, joissa naiset saavat jakaa ehtoollista, saarnata sunnuntaisin ja jopa istua vanhimmistossa – joko virallisesti vanhimpina tai ”vanhimmistotyöskentelyyn osallistuvina”, kun halutaan välimalliratkaisuja ilman nimityksiä. Yleensä tällaisesta näkökulmasta on helppo kommentoida, että Suomessa helluntainaiset saavat tehdä kaikkea. Kuitenkin vastassa on se, että meiltä löytyy vähintään yhtä paljon seurakuntia, joissa ehtoollista jakava nainen saa aikaan ainakin muutaman ulosmarssin tilaisuudesta ja huomattavasti enemmän valkaisuainetta tarvitsevan jälkipyykin – siis olettaen, että heitä edes päästetään jakamaan ehtoollista tai saarnaamaan. 

Toisin sanoin, toisissa paikoissa kysymys naisten palvelustehtävistä ei ole kysymys, sillä he saavat tehdä kaikkea, toisissa paikoissa se ei ole kysymys, koska kukaan ei edes esitä kysymystä, ja vielä toisaalla kysymyksen kanssa riehutaan avoimesti. Mahdollisuudet törmätä asiaan tai välttyä siltä ovat erilaiset, kuten myös mahdollisuudet nähdä tai olla näkemättä taistelua asian tiimoilta. 

Selittävätkö nämä tekijät kokonaisuutta, vai olisiko vielä jotain, mikä auttaisi valaisemaan tilannetta? 

KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Markus Mäenpää suorittaa teologian jatko-opintojaan Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta sekä pian nelivuotiaiden kaksospoikiensa kaivurileikeistä. Hän on ansiokkaasti päässyt irti teeaddiktistaan.

Blogihaastattelussa Tampereen Vapaakirkkoseurakunnan johtaja Kari Kähäri

”Monessa tilanteessa olen havainnut, miten erilaista viisautta naisilla on.”

Tällä hetkellä Suomen Helluntaiherätyksessä keskustellaan aktiivisesti naisten asemasta ja roolista seurakunnassa. Lokakuun alussa järjestetyillä työntekijöiden ja vanhimmiston jäsenten Syyspäivillä perjantai oli omistettua aiheelle teemalla ”Seurakunta miesten ja naisten palveluyhteisönä” (voit tutustua paikanpäällä olleen Markuksen ansiokkaisiin postauksiin keskusteluista tästä ja tästä).

Vaikka naisten rooli seurakunnassa vaikuttaakin tällä hetkellä olevan nimenomaan helluntaiherätyksen ajankohtainen puheenaihe, niin naisten palvelemisesta on varmasti puhuttu myös muissa kirkkokunnissa. Niinpä blogimme päätti kääntää katseensa hetkeksi Vapaakirkkoon, josta haastateltavaksi suostui Tampereen Vapaakirkkoseurakunnan seurakunnanjohtaja Kari Kähäri.

1.   Esittelisitkö lyhyesti itseäsi ja kertoisit, että miten sinusta on tullut pastori?

Olen Kari Kähäri, 59-vuotias Etelä-Pohjanmaalta kotoisin oleva pastori jo vuodesta 1981. Ensimmäinen pastorin paikkani oli Valkeakosken Vapaaseurakunta, toisena työskentelin Porissa 16,5 vuotta ja Tampereella olen toiminut vuoden 2002 elokuusta lähtien.

Uskoontultuani 15-vuotiaana koin melko pian kutsua hengelliseen työhön ja se on johtanut minut paimenen sauvan haltijaksi.

2. Selasin tätä haastattelua varten Tampereen Vapaakirkkoseurakunnan nettisivuja ja huomasin, että teillä on sekä työntekijöinä että vanhimmiston jäseninä naisia! Miten teillä suhtaudutaan naisiin seurakunnassa, voivatko he toimia kaikissa seurakunnan palvelutehtävissä?

Periaatteessa meillä Vapaakirkossa on ollut kautta seurakunnan historian naisia vanhimmistossa, joskin on saattanut olla myös välivaiheita, joissa tämä asetelma on kokenut myös jonkinasteista vastustusta. Aina toki on seurakunnassa jäseniä, jotka eivät naisten vanhimmistossa toimimista henkilökohtaisesti kannata.

Meillä Tampereen Vapaaseurakunnassa viime vuosina kaikki vanhimmiston jäsenet ovat mm. siunanneet ja jakaneet ehtoollista. Ehtoollisen jakamisessa olemme muutenkin ilokseni kokeneet aika vahvan vapautumisen siinä suhteessa, ketkä sitä voivat jakaa. Meillä ehtoollinen jaetaan kolmessa pisteessä ja jakamassa on ollut myös nuoria sekä uskoontulleita maahanmuuttajia. 

Vapaakirkossa on ehkä noin 10 vuotta ollut mahdollisuus naisilla saada Vapaakirkon myöntämä pastorin valtakirja (koulutuksen perusteella). Se oikeuttaa heidät toimimaan missä tahansa seurakunnallisessa tehtävässä. Lisäksi Vapaakirkossa on olemassa työntekijävaltakirja, joka eroaa pastorin valtakirjasta vain oikeastaan siinä, että pastoreilla on ainoastaan vihkimisoikeus. Seurakunnat kuitenkin paikkakuntakohtaisesti ratkaisevat sen, ketkä palvelevat missäkin tehtävissä.

3. Mitä mielestäsi Raamattu sanoo naisten asemasta ja roolista seurakunnassa?

Olin pitkään hyvin vahvasti vastaan naisten pastorin valtakirjan saamista ja vanhimmistossa toimimista. Samalla kuitenkin olin paljon toiminut erilaisten naistyöntekijöiden kanssa kirkossamme. Olin tämän kysymyksen kanssa kuitenkin avoin siinä mielessä, että Jumala voi muuttaa käsitystäni niin halutessaan.  Sitten koin, miten Pyhä Henki puhutteli sen kautta, miten puhun seurakunnalle. En voinut ajatellakaan puhuvani vain miehille ja kun Raamatun tekstissä luki ”miehet”. Jostain kumman syystä lähes aina minun piti lisätä siihen naiset, enkä kokenut toimivani siinä epäraamatullisesti, pikemminkin päinvastoin! Toisin sanoen että olisin ollut tässä mielessä johdonmukainen tuota raamatullisuuslinjaa seuratakseni, niin minun olisi pitänyt puhua vain miehille. Se ei kuitenkaan tuntunut luontevalta ja omalta. Tätä kautta koin Jumalan avartaneen ajatukseni ja mielipiteeni suhteessa naisen asemaan seurakunnassa. Samalla, kun näin sanon, kannatan toki vahvaa isyyden ja äitiyden merkitystä.

4. Entä onko naisten palvelun tilanne samanlainen kaikissa Suomen vapaakirkkoseurakunnissa? Ja jos teillä on seurakuntien toiminnassa mukana ns. komplementaristisesti ajattelevia (eli kaikki palvelutehtävät eivät ole tarkoitettu naisille), niin miten tästä naisten palvelusta ei ole teillä tullut suurta kiistaa?

Koko Suomen mittakaavassa kirkossamme on paikallisia eroja, jotka jossain määrin vaikuttavat suhtautuiseen toisiin seurakuntiin.

Naisten asemasta seurakunnassa on käyty kädenvääntöä kyllä vuosien varrella - ja ajoittain kipeästikin. Kun pastorin valtakirjan myöntämisestä naisille tehtiin päätös Vapaakirkon vuosikokouksessa, edelsi sitä hyvin vahva keskustelu ja kirjoittelu lehdessämme. Kun tuo päätös oli tehty, niin vähän aikaa oli kyräilyä ja arvostelua, mutta melko pian kuitenkin tilanne rauhoittui. Tässä suhteessa on mielestäni hyvä, että annetaan tilaa ajatella molemmilla tavoilla ilman, että siitä tehdään jakokysymystä.

5. Palataan vielä teidän seurakuntanne vanhimmistoon ja siellä oleviin naisiin.

Meillä helluntaiherätyksessä kuulee välillä sellaista argumenttia, että koska nainen on ”heikompi astia” eikä miehen tavoin kestä johtajuuteen kuuluvaa vastuuta ja kovien päätösten tekemistä, naisen ei tulisi kuulua vanhimmistoon. Onko teillä ilmennyt ongelmia siitä, että osa vanhimmistonne jäsenistä on naisia?

Eipä juuri. Ainahan on ongelmia, mutta niitä on sekä miesten että naisten kanssa. Ongelmia on tullut lähinnä siinä, että jotkut eivät ole liittyneet seurakuntaamme siitä syystä, että vanhimmistossamme on ollut naisia. Toisaalta tässäkin asiassa on ollut päinvastaista suuntausta.

On hyvä tunnustaa, että on olemassa sekä viisaita että heikkoja miehiä ja naisia. Joskus jotkut naiset kestävät paremmin johtajuuteen liittyviä paineita kuin mitä toiset miehet.

6. Entä ajatteletko, että siinä on jotain lisäarvoa seurakunnan toimintaan, että palvelemassa ja johtamassa on sekä miehiä että naisia?

Monessa tilanteessa olen havainnut, miten erilaista viisautta naisilla on. Kyllähän me monet aviomiehet sen tiedämme: missä olisimmekaan, ellei Jumala olisi antanut viisasta vaimoa!

7. Kun nyt vedimme sinut vähän kuin mukaan tähän helluntailaisen naisten palvelemisesta käytävään keskusteluun tai ainakin jonnekin sen reunalle, niin miten ohjeistaisit naisten asemaa ja roolia seurakunnassa pohtivaa helluntaiherätystä?

Kyllä se viisaus teidän keskuudestanne löytyy – antakoon Jumala sen.

KOMMENTOI TEKSTIÄ FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Haastattelijana oli Anna Lehmuskoski on teologian ja (jos Herra suo, niin pian) yhteiskuntatieteiden maisteri sekä seurakunta-aktiivinen helluntailainen nainen.

Ovatko naiset vallanhaluisia?

Helluntailiikkeessä väännetään tällä hetkellä peistä naisten mahdollisuuksista toimia tietyssä asemassa tai tietyllä virkanimikkeellä. Kuitenkin, jos nainen itse alkaa kampanjoida sen puolesta, että voi toimia jossakin tehtävässä, hän saa helposti kuulla vihjailua itsensä korottamisesta. Siitä, että tässä meillä on vallanhimoinen nainen, jota pitää jollakin tavalla varoa. Että tässä on Iisebel, joka tahtoo hamuta vallan itselleen.

Erityisesti miehenä on joskus liiankin helppo katsoa ulkopuolisena naisten kipuilua sen kanssa, mitä he voivat tehdä seurakunnassa. On helppo miettiä, onko tuo nyt itsensä tyrkyttämistä tai vallanhalua, ja samalla on helppoa muistella Jeesuksen lausahduksia itsensä korottamisesta.

Mikä on pelikenttä?

Onko niin, että nainen on vallanhaluinen, jos hän haluaa toimia vaikka pastorina? Kysymys on jostakin näkökulmasta reilu, tai ainakin se vaatii vastauksen. Kertaan vastausta varten hieman taustoja.

Alun perin Jumala loi miehen ja naisen toimimaan yhdessä tasavertaisina kumppaneina ja hallitsemaan luomakuntaa. Syntiinlankeemus toi valtataistelun, jossa mies on vahvempana polkenut naista. Uuden testamentin aikana Jumala tarkoitti seurakunnan yhteisöksi, jossa Hän itse voi kutsua ja varustaa ihmisiä toimimaan johtotehtävissä. Seurakunnan johtaminen on aina jossakin suhteessa karismaattista: pohjalla on Jumalan kutsu ja Jumalan valtuutus.

Meillä on Jumala, joka nostaa sekä miehiä että naisia yhdessä johtamaan seurakuntaa, oli kyse sitten pyhäkouluista, saarnoista, budjettipäätöksistä kuin opillisista linjanvedoistakin. Kuitenkin meillä on pitkä historia, että me miehet olemme kaapanneet johtajuuden itsellemme. Miehet ovat päässeet kiinni valtojen kahvoihin ja pitäneet kiinni molemmin käsin. Kun Jumala on kutsunut ja varustanut naisia, emme ole tehneet heille tilaa muualla kuin keittiössä tai lapsityössä – toisin sanoin, emme ole tunnustaneet sitä tonttia, jonka Jumala on varannut jollekin toiselle.

Missä vallanhalua?

Onko nainen vallanhaluinen, jos hän haluaa toimia pastorina? Tässä kysymyksessä on oletus, että seurakunnassa valta on nyt jaettu Jumalan tahdon mukaisesti ja että naiset yrittävät nousta tätä pyhää tahtoa vastaan. Kuitenkin edellisen, lyhyen historiakatsaukseni perusteella asetelma vaatii korjausta: kaikessa on kyse Jumalasta. Jumala itse antaa lahjat ja toivoo, että ne tunnistettaisiin ja niille annettaisiin tilaa seurakunnassa. Nyt kuitenkin osa lahjojen kantajista on sysätty syrjään – ja heitä syyllistetään, jos he tunnistavat lahjansa ja tahtovat käyttää sitä. Jos nainen siis kantaa Jumalan kutsua ja hän on saanut Jumalalta lahjoja täyttää tämä kutsu, kyse ei ole vain itsensä suosittelusta – se on Jumalan kutsun tunnistamista.

Mielestäni kysymys pitäisi kääntää ympäri. Ketkä ovat vallanhaluisia – ne, jotka tahtovat toteuttaa Jumalan antamaa kutsua, vai ne, jotka tahtovat pitää itsellään sen alueen, jota Jumala tarkoittaa toisille?

Tietysti elämä ei ole koskaan yksinkertaista. Jumalaa kunnioittamaton vallanhalu ei kysy sukupuolta, ja jokainen voi syyllistyä siihen. Samoin monet miehet ovat vilpittömän vakuuttuneita, että he eivät taistele Jumalaa vastaan tai yritä rajoittaa naisia, vaan lähinnä tahtovat pysyä Raamatun sanassa pitäessään tonttia miesten vallassa, ilman pyrkimyksiä pönkittää omaa egoaan. Siksi on niin tärkeä palata takaisin Raamatun äärelle yhdessä ja tutkia, mitä Jumala aiheesta ajattelee. Itse uskon, että tämä johtaa parhaimmillaan siihen, että tunnustamme Jumalan lahjojen antajana emmekä pelkistä keskustelua pelkästään valtapeleihin. Vain yhdellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, joten hänen valtuutuksensa olisi se, joka meidän tulisi tunnustaa.

KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Markus Mäenpää suorittaa teologian jatko-opintojaan Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta sekä kolmivuotiaiden kaksospoikien hiekkalaatikkoleikeistä. Hän on ansiokkaasti päässyt irti teeaddiktistaan.

Blogikahvivieraana Suvi Kankkunen: naiset Vapaakirkossa

Syyskuun lopussa Anna ja Pilkku kävivät kahvilla Suomen teologisen opiston opettajan ja Hope-raamattukoulun johtajan Suvi Kankkusen kanssa. Hän on opiskellut kauppatieteitä Jyväskylän yliopistossa pääaineenaan johtaminen sekä 4-vuotisen teologisen tutkinnon Suomen teologisessa opistossa. Keskustelu 35-vuotiaan Vapaakirkon vaikuttajan kanssa avasi mielenkiintoisia näkökulmia naisten toimintaan seurakuntakentässä. Vapaakirkon toiminnan ja kulttuurin valossa on mielenkiintoista pohdiskella helluntaiherätyksen käytänteitä.

Pilkku:

Kertoisiko aluksi miten naiset ovat olleet mukana Vapaakirkon toiminnassa historiassa?

Suvi:

Vapaakirkossa naiset ovat toimineet monenlaisissa tehtävissä, sekä vanhimmistoissa että seurakuntien työntekijöinä, liikkeen alusta (1870-luvulta) asti. Moni seurakunta on syntynyt herätyksestä, joka sai alkunsa nimenomaan naisevankelistojen toiminnasta.

1970–1990-luvuilla oli Vapaakirkossakin voimakkaammin naisten johtamista ja opettamista rajoittavaa ajattelua. Kirjassa “Tienraivaajat. Vapaakirkon naiset ilosanoman viejinä” kirjoittajat toteavat, että naisia vastustava ajattelu oli toisaalta baptistis-helluntailaista vaikutusta ja toisaalta siinä näkyi luterilaisen kirkon naispappeuskeskustelun vaikutus.

Anna:

Onko Vapaakirkko tehnyt jonkun julkilausuman naisten asemasta? Viittasit aikaisemmin siihen, että Vapaakirkko on ottanut myönteisen kannan naisten toimintaan - mitä se tarkoittaa?

Suvi:

Työntekijävaltakirjoja on aina annettu sekä miehille että naisille, paitsi pastorin valtakirjaa, johon ensimmäinen naishakija tuli 1995. Tästä käynnistyi teologinen keskustelu aiheesta. Vuonna 1999 Vapaakirkon vuosikokouksessa asia herätti vielä paljon ristiriitaa, mutta vuosikokouksessa 2002 seurakuntien edustajat hyväksyivät ääntenenemmistöllä hallituksen esityksen myöntää pastorin valtakirjoja myös naisille.

Suvi ja Pilkku pöydän vieressä, Anna kuvassa kameran takana.

Yhdyskuntajärjestyksessä viitataan vanhimmiston jäsenten valinnassa Uuteen testamenttiin, ja käytännössä naisia on ollut alusta asti vanhimmistoissa, tosin ei kaikissa seurakunnissa. Hallituksen linjauksesta huolimatta seurakunnat ovat itsenäisiä, joten suhtautuminen naisten rooleihin vaihtelee. Joissakin seurakunnissa vanhimmisto ja työntekijät on yhtä mieltä naisten asemasta, ja toisissa seurakunnissa mielipiteet hajautuvat.

Vapaakirkko on helluntailiikkeeseen verrattuna demokraattisempi, eli meillä seurakunnan kokous valitsee vanhimmiston jäsenet. Omasta kannastaan riippumatta seurakunnan johdon täytyy hyväksyä se, ketä seurakunta äänestää vanhimmistoon.

Oma kokemukseni on se, että voimme tehdä työtä rinta rinnan, vaikka olisimme eri mieltä tästä naiskuviosta. Monesti käytännön työ vaientaa vastustuksen. Jos ihmiset näkevät, että jonkun naisen johtamistyöstä tulee hyvää hedelmää, niin vastustus yleensä hiljenee. Naiskysymyksestä ei ole tullut meillä liikettä jakavaa asiaa, vaikka mielestäni sitä on tärkeä pitää esillä. Toki tässä vaaditaan molemmilta osapuolilta kypsyyttä ja sitä, että toisten motiiveja ei aleta kyseenalaistamaan.

Samalla hyvä nainen ja hyvä johtaja?

Pilkku:

Millaista on toimia (verrattain) nuorena ja naimattomana naisena Vapaakirkossa johtajatehtävässä?

Suvi:

Yleisesti Vapaakirkossa on hyvä olla, sillä meillä kirkkokunnan johto ja koulutuksen johto on sitä mieltä, että naiset voivat toimia kaikenlaisissa rooleissa. Minulla on ollut ympärilläni ihmisiä, jotka ovat aktiivisesti tukeneet hengellisesti ja nostaneet minua ja avanneet ovia uusiin tehtäviin. Se on ollut tosi tärkeää. Ne ihmiset seurakunnassa, jotka ovat olleet naisten johtajuutta vastaan, eivät ole minua vastustaneet, mutta eivät luonnollisesti ole myöskään kannustaneet johtajuudessa yli tiettyjen rajojen. Siinä on iso ero, tukeeko joku aktiivisesti vai onko vain neutraali.

Minulla on myös onneksi ystäviä, sekä miehiä että naisia, jotka ovat tässä samassa tilanteessa. Eli on joukko, johon kuulua, joka on samoissa jutuissa mukana ja johon voi samaistua. En siis tunne itseäni erikoiseksi tai oudoksi.

Toisaalta mietin, että nuorena naisena saattaisin kohdata vaikeuksia myös sekulaarilla puolella. Tein graduni naisjohtajien kokemuksista, ja sen pohjalta voisin melkein sanoa, että naisten kokemukset ovat aika samanlaisia seurakuntakentässä ja sen ulkopuolella. Sekulaarissa maailmassa ei ole vastassa teologisia argumentteja, mutta sieltä löytyy kyllä näitä muita ilmiöitä: stereotypiat miehistä ja naisista, hyvä veli -verkostot, johtaja nostaa samankaltaisia kuin itse on…

Pilkku:

Olen myös miettinyt, että meihin vaikuttaa paljon länsimaisen kulttuurin traditio, jota emme useinkaan tunnista omassa ajattelussamme. Meidän kulttuurinen mallimme on miehiä johtajuustehtäviin suosiva, ja helposti se malli hengellistetään. Miten sinun oma kaaresi on mennyt, oletko aina ajatellut, että naiset voi olla kaikissa rooleissa vai oletko joutunut työstämään sitä?

Suvi:

Lukioikäisenä en oikeastaan ajatellut asiaa, tein vaan kaikenlaista seurakunnassa, jossa oli myös naisia vanhimmistossa. Kun minut 27-vuotiaana valittiin vanhimmistoon, kohtasin ensi kertaa kasvokkain ihmisiä, jotka ajattelivat että naisen ei pitäisi olla vanhimmistossa, ja siitä syystä minun piti käydä oma teologinen prosessi aiheesta. Mielestäni

 on ihan välttämätöntä selvittää itselleen tämän asian raamatulliset perusteet – niistä on oltava ihan satavarma, jotta voisi edustaa omaa kantaansa ja opettaa siitä myös muille. Nykyään ajattelen, että Raamattu nimenomaan ohjeistaa siihen, että miehet ja naiset toimisivat yhdessä.

Olen myös kyllä käynyt identiteettiprosessia nuoresta asti; sillä on ollut osa oman paikan, kutsumuksen ja lahjojen löytämistä. On pitänyt kamppailla naisidentiteetin ja johtajaidentiteetin kanssa ja erityisesti sen kanssa, että miten sovittaa ne yhteen.

Anna:

Minkä takia mielestäsi on vaikea yhdistää nais- ja johtajaidentiteetti?

Suvi:

Oman graduni sanoin, naiseuteen ja johtajuuteen liittyvät diskurssit on ristiriidassa keskenään. Stereotypioiden tasolla ei voi olla samanaikaisesti hyvä nainen ja hyvä johtaja. Jos olet hyvä johtaja, niin sitten olet naisena huono, ja päinvastoin. Näitä rooliristiriitoja olen miettinyt henkilökohtaisella tasollakin. Voinko olla naisena kunnianhimoinen, asiakeskeinen tai päämäärätietoinen? Joskus nuorempana koin itseni erilaiseksi suhteessa yleiseen naiskuvaan.

Anna:

Nuo ovat varmaan niitä kokemuksia, joihin moni nainen samastuu.

Suvi:

Kyllä, seurakunnassa ja sen ulkopuolellakin. Nykyään koen aidosti, että olen satasella nainen ja satasella sellainen kuin olen. Mutta kyllä pohdin joskus vieläkin sitä, että voinko tai saanko olla naisena esimerkiksi vakuuttava?

Pilkku:

Mikä on ollut ratkaisevaa kehityskaaressasi naisjohtajaksi?

Suvi:

Ihmiset, jotka ovat nähneet minussa johtajapotentiaalin sekä lahjani. Toisaalta koen, että se on ollut vahvasti sisäinen prosessi minun ja Jumalan välillä. Jos selaan vanhoja päiväkirjojani, niin ne ovat täynnä keskustelua Jumalan kanssa identiteetistä, siitä millainen Jumala haluaa minun olevan. Olen kokenut, että Jumala on tehnyt ensin minussa sisäisesti työtä, että olen uskaltanut olla oma itseni ja tarttua eteen tulleisiin tehtäviin. Tämä prosessi on siis kulkenut sisältä ulos.

Nainen ja tunteet

Pilkku:

inakin helluntaikentässä naisaihe herättää voimakkaita tunteita. Miksi sinun mielestäsi tämä aihe on niin tunnepitoinen?

Suvi:

Tämä aihe linkittyy sukupuoleen, avioliittoon ja perheisiin, ja ne ovat kaikki syviä ja jokaista ihmistä koskettavia asioita. Jokainen on kasvanut jonkinlaisessa perheessä ja omaksunut jonkin mallin siitä, mitä on olla mies tai nainen ja mitä omalta sukupuolelta odotetaan. Jos omaksuttua mallia uhmataan tai sitä pitäisi arvioida uudelleen, tunteet nousevat pintaan.

Tunteita herättää myös se, että osalle naisista tämä aihe liittyy kutsumukseen, eli se on hyvin henkilökohtainen ja omaan jumalasuhteeseen liittyvä.

Pilkku:

Mutta se onkin jännää, että koska tämä aihe herättää naisissa tunteita, niin sitten vedetään esiin tunnekortti ja sanotaan, että naiset eivät pysty argumentoimaan rationaalisesti ja loogisesti.

Suvi:

Kun valmistelin naisten palvelutyöhön liittyvää kanavaa HOPE-tapahtumaan, niin kuulin muutamaltakin eri taholta, nimenomaan naisilta, että nyt faktoja pöytään; naisten itkemistä ja kokemuksia on kuultu tarpeeksi, mutta nyt halutaan kuulla raamatullisia faktoja Raamatusta ja ylipäätään sitä, miten lähestyä tätä aihetta raamatullisesti.

Naisten kokemusten esille nostaminen on toki tärkeää, mutta keskusteluun tarvitaan myös muuta: faktaperusteita, virkakäsityksen avaamista, johtajuuskäsityksen avaamista. Yksi asia, joka minua eniten häiritsee, on juuri tämä johtajuuskäsitys. Osa ihmisistä tuntuu ajattelevan, ettei johtajuus ole viime kädessä ihmisen kykyjen ja luonteen asia vaan ennalta määrätty, Jumalan määräämä asema miehelle. Mun johtajuusnäkemykseni puolestaan on sellainen, että johtajuus on tehtävä ja toimintaa. Ja on järkevää, että sitä tekevät ihmiset, joilla on lahjoja ja joiden luonne kestää johtamista.

Anna:

Miten virkakäsitys liittyy mielestäsi tähän asiaan?

Suvi:

Jos verrataan Evankelis-luterilaista kirkkoa ja Vapaakirkkoa, niin luterilaiset ovat määritelleet pappisviran eri tavalla. Meillä on kyse tehtävästä, ei teologisesta realiteetista. Luterilaisessa teologiassa Jumala välittää pelastavan armon Sanan ja sakramenttien kautta, ja näitä varten tarvitaan pappisvirkaa, jota ilman ne ovat tehottomia. Meidän teologiaamme ei kuulu tuollainen ajattelu, vaan me korostamme jokaisen henkilökohtaista suhdetta Jumalaan ja yleistä pappeutta – kaikilla on sama pohja Jumalan edessä eikä meillä ole välittäjiä. Lisäksi meille seurakunnan kokous on ylin päättävä elin, sitten tulee vanhimmisto ja sen jälkeen työntekijät. Eli seurakuntalaiset delegoivat oman valtansa vanhimmistolle jotakin tiettyä päämäärää varten.

Kutsu omaan palvelutehtävään toisia kunnioittaen

Anna:

Mikä on sinun näkökulmasi siihen, miksi naiskysymys ei ole hajottanut Vapaakirkkoa?

Suvi:

Meillä on tällainen periaate, että olennaisissa asioissa ykseys, kehällisissä asioissa vapaus ja kaikissa asioissa rakkaus. Eli ihmiset tiedostavat, että on ydinkysymyksiä, jotka liittyvät pelastukseen, ja sitten on kehällisiä asioita. Vapaakirkko on ollut alusta lähtien vahvasti tekemisissä myös muiden kirkkokuntien kanssa, ja ehkä se heijastuu myös tähän, että pystytään hyväksymään erilaisia teologisia näkökantoja.

Myös koulutus vaikuttaa siihen, miten asioihin suhtaudutaan. Minun mielestäni teologinen koulutus korreloi sen kanssa, että ymmärretään, että naiskysymys on Raamatun tulkintaan, ei raamattu-uskollisuuteen liittyvä asia.

Pilkku:

Viimeinen kysymys. Työskentelet nuoremman sukupolven ja nuorempien naisten kanssa. Mitä ajatuksia se herättää liittyen tähän aiheeseen? Mitä haluaisit sanoa nuoremmille naisille?

Suvi:

Ensimmäisenä tulee mieleen, että nuoret tarvitsevat monenlaisia esikuvia. Naisjohtajuustutkimuksissa yksi naisten este työelämässä on positiivisten esikuvien ja roolimallien puute; esikuvat ovat tärkeitä identiteetin muodostumisen näkökulmasta.

Sitten olennainen kysymys on miettiä omaa kutsumusta ja lahjoja ja sitä, millä perusteella Jumala kutsuu ja valtuuttaa ihmisiä. Minä haastan nuoria tutkimaan palvelutehtävien perustaa Raamatusta ja katsomaan Raamatun kokonaiskuvaa. On tärkeää katsoa ensin isompaa kokonaisuutta ja tulkita sitten yksityiskohtia kokonaisuuden valossa.

Haluaisin sanoa nuorille, että pyrkikää elämään todeksi sitä, mitä löydätte Raamatusta. Jos laittaa kaikkensa peliin Jumalan valtakunnan tähden, niin tuskinpa Jumala asettaa siinä rajoja, että “älä tätä mun valtakuntaa liiaksi levitä, koska olet nainen”. Samaan aikaan Raamattu haastaa meitä keskinäiseen palvelijuuteen ja toisten kunnioittamiseen.

KOMMENTOI TEKSTIÄ FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Pilvikki "Pilkku" Viitanen on ex-nuorisopastori ja teologian maisteri, joka opiskelee tällä hetkellä johtamisen psykologiaa ja kulttuurihistoriaa Lapin yliopistossa Rovaniemellä.

Anna Lehmuskoski on teologian ja (jos Herra suo, niin pian) yhteiskuntatieteiden maisteri sekä seurakunta-aktiivinen helluntailainen nainen.

Viitteet:

Hämelin, E. & Rautamäki, V. 2001. Tienraivaajat. Vapaakirkon naiset ilosanoman viejinä. Hämeenlinna: Päivä Oy. s. 373–374.