Nainen vaietkoon seurakunnassa, osa 2: rajauksia kieltoon

1. Kor. 14:34–35 ei sinänsä estä naisia johtamasta seurakuntaa, mutta se vaientaa heidät kolminkertaisella kiellolla, minkä jäljiltä johtaminen olisi mahdollista korkeintaan viittomamerkein. Kuitenkin vaientaminen on niin perinpohjaista, että se on aiheuttanut melkoista päänvaivaa Paavalin tulkitsijoille.

Edellisessä blogitekstissäni esittelin 1. Kor. 14:34–35 ”kirjaimellista” lukutapaa, ja totesin sen ongelmalliseksi. Kirjaimellinen tulkinta kyllä pitäytyy tekstin luonnollisessa lukutavassa, mutta se aiheuttaa monia tuskastuttavia ristiriitoja aina siihen pisteeseen asti, että Paavalin oma ajattelutapa vaikuttaa ristiriitaiselta ja epäjohdonmukaiselta. Tämä ristiriita on saanut monet tulkitsijat ehdottamaan vaihtoehtoisia tulkintatapoja, joissa sinänsä ehdottomalta vaikuttavaa kieltoa on pyritty rajaamaan tai pehmentämään jollakin tavalla.

Rajattu tulkinta: Paavali vaatii naisia olemaan vaiti, mutta vain tietyin ehdoin, tai kielto koskee vain tiettyjä naisia Korintin seurakunnassa

Nykyään on suositumpaa pehmentää tekstin kirjaimellista ja ehdotonta tulkintatapaa rajaamalla kieltoa jollakin tavalla. Kyseessä on siis Paavalin kielto, mutta sitä ei nähdä kaikkia aikoja, paikkoja ja seurakuntia koskevana kieltona, joka vaientaisi naiset kertakaikkisesti.

Kieltoa rajaamaan on ehdotettu erilaisia vaihtoehtoja:

(1) Kielto koskee naisten puhumista vain tietyissä tilanteissa, kuten virallisissa opetustilanteissa tai seurakunnan ulkopuolisillekin avoimessa kokoontumisessa;
(2) kielto kohdistuu vain tiettyihin naisiin (väärät profeetat tai opettajat, täysin kouluttautumattomat ja muuten häiriköivät naiset, vain naimissa olevat naiset jne.) Korintin seurakunnassa;
(3) kielto koskee vain tiettyä tapaa puhua (ei-liturginen tai ei-inspiroitu puhe, häiritsevä jutustelu, ”tyhmät” kysymykset, ekstaasinomainen kontrolloimaton puhe jne.).[1]

Vaikka kiellon mahdollisten ja esitettyjen rajausten kirjo on lähes loputon, näille kaikille selitystavoille on yhteistä se, että kieltoa yritetään selittää jollakin kulttuurillisella tai kontekstuaalisella tekijällä. Näin jakeiden sanoma pystytään rajaamaan tai pehmentämään, ja kielto saadaan harmonisoitua Paavalin muiden opetusten kanssa.[2]

Kun puhutaan naisen asemasta seurakunnassa ja Paavalin sanoja pidetään kaikkia kristittyjä velvoittavina, kolme eri tapaa rajata kieltoa tuottavat erilaisia vaihtoehtoja suhtautua asiaan. Jos kielto rajataan tiettyjä tilanteita, kuten jumalanpalvelusta, koskevaksi, naiset tuskin voivat opettaa tai johtaa seurakunnassa. Jos sen sijaan kielto rajataan vääriin profeettoihin tai häiritsevään lörpöttelyyn, ei vaikutus välttämättä ole erityisen suuri.

Yhdistelemällä paras

Taustatekijöitä voidaan myös yhdistellä, ja näin onkin kyetty luomaan toinen toistaan historiallisesti uskottavampia skenaarioita. Esimerkiksi Dunnin mukaan jakeista kuvastuva ”jännite” johtuu juuri siitä, että kristityt kokoontuivat kodeissa, jossa kulttuurillisesti vallalla ollut patriarkaalisuus ilmeni mitä voimakkaimmin.[3] Ongelma olisi siis ollut siinä, että naiset käyttäytyivät seurakunnan kokouksen varjolla tavalla, joka oli muuten sopimatonta kodeissa.[4] Tällöin häiritsevää ei siis ollut naisten toiminta sinänsä, vaan sen implikaatiot miehen hallintavaltaa vastaan kodissa/perheessä (patria potestas), jonka Paavali halusi säilyttää.[5]

Kun ottaa huomioon Dunnin kuvaileman taustatekijän seurakunnan kokoontumisista, voi hyvinkin vapaasti kehitellä erilaisia kulttuurillisesti ”häpeällistä” tapoja, joilla naiset olisivat voineet puhua: että naiset esittivät arvostelevia kysymyksiä muille kuin omille aviomiehilleen, tai että he kyselivät omilta miehiltään liian julkisesti ikään kuin kyseenalaistaen heidät.[6] Yksi suosittu muunnos edellisestä on, että kielto liittyi erityisesti (avio)miesten profetioiden arvostelemiseen julkisesti.[7] Tässä tulkintatavassa juuri tämä arvosteleminen nähdään erityisen häpeällisenä, koska siinä nainen olisi ollut auktoriteettiasemassa suhteessa mieheensä.[8]

Tulkinnat kaatuvat tekstiin itseensä

Vaikka tämänkaltaiset ”ehdolliset kiellot” ovat olleet erittäin suosittuja tulkintoja, ehkä jotain kertoo se tosiasia, ettei yksikään versio ole saavuttanut yleistä hyväksyntää tutkijoiden parissa.[9] Lisäksi yksikään näistä vaihtoehdoista ei ole ongelmaton.[10]

Kaikkein tärkeintä on, että jakeista itsestään ei löydy mitään selvää vihjettä kiellon rajoittamiseksi johonkin yksittäiseen tai useampaan seikkaan.[11] Tulkinnat lähtevät liikkeelle siitä, että ”ei tämä teksti voi tarkoittaa sitä, mitä se sanoo”, ja sen jälkeen pyritään rakentamaan se, mitä se voisi sanoa, kun se ei voi tarkoittaa sitä, mitä se tarkoittaa.

Meillä ei ole mitään tekstistä tai kirjeestä itsessään nousevia perusteita, jotka osoittaisivat, että kohdassa 1. Kor. 14:34‒35 olisi kyse eri naisista, joiden aiemmin oletetaan puhuneen jumalanpalveluksessa (esim. 1. Kor. 11:2‒16), tai että kyse olisi erityyppisestä ”tilaisuudesta”, kokoontumisesta tai liturgian osasta, tai että kyse olisi jotenkin ratkaisevasti erityyppisestä puheesta kuten ”ei-inspiroitu” puhe, profetioiden arvostelu tai muu asiaton keskustelu. Päinvastoin esimerkiksi λαλεω (laleo)-sanan ymmärtäminen näin kapeassa merkityksessä ei tunnu ollenkaan oikeutetulta.[12] Sana tarkoittaa yleisesti ”puhumista”. Teksti ei myöskään sano mitään tietystä tavasta puhua, vaan ylipäänsä puhumisesta seurakunnan kokoontumisessa.[13]

Puolensa, mutta millä hinnalla

Tulkintojen ansiona voidaan nähdä se, että Paavali voidaan nähdä johdonmukaisena ajattelijana tai ainakin johdonmukaisena kirjoittajana; hän ei toisaalla kehu naistyötovereitaan ja toisaalla vaadi kaikkia naisia vaikenemaan, eikä hän vahingossa lipsauttele asioita, joita ei tarkoita. Näillä tulkinnoilla positiivisen tuloksen saavuttaminen vaatii kuitenkin aimo annoksen harmonisaatiota, ja joskus jopa syyllistymistä varsinaiseen hermeneuttiseen akrobatiaan.[14] Ongelmaksi muodostuu se, että tulkinnat eivät noudata tekstin luonnollista lukutapaa, eli ne eivät aidosti hyväksy kiellon ehdotonta, kolminkertaisesti toistettua sävyä. Lisäksi vaikka monet ehdotetuista kiellon rajauksista ovat historiallisesti aivan mahdollisia, ne jäävät lopulta hyvin spekulatiivisiksi. Vakavin eksegeettinen ongelma on se, että tulkinnoille ei löydy tekstistä itsestään mitään tukea.

Mistä veneestä sitä itsensä löytääkään?

Raamatuntulkinnallisesti rajaukset ovat mielenkiintoisia, sillä jos puhutaan ”tekstin selvästä merkityksestä”, niin tässä tekstin ympärille rakennetaan melkoisia selitysmalleja, joilla saadaan pelastettua teksti tarkoittamasta sitä, mitä se tarkoittaa. Yleensä naisjohtajuuden puolustajia syytetään tekstien ”selittämisestä pois”, mutta tässä yllättäen ne, jotka hyväksyvät edes naisten todistuspuheenvuorot seurakunnissa, löytävät itsensä samasta poisselittäjien purresta. Tämä on ihan hyväksyttävää, mutta jokaisen on hyvä tietää, missä seisoo.

Rajoitettujen tulkintojen haasteiden vuoksi tekstille on annettu myös toisenlainen selitysmalli. Siitä lisää seuraavaksi.

_________________

Tuomas Harri on Keuruun helluntaiseurakunnan johtava pastori, käyrätorvensoittaja ja teologian maisteri. Tuomas suhtautuu teologiaan ja käytännön seurakuntatyöhön yhtä suurella intohimolla kuin musiikkiin ja taiteeseenkin. Hän unelmoi avoimutta ja kaikenlaista ihmisyyttä vaalivasta seurakunnasta sekä teologian jatko-opinnoista.

Viitteet

[1] Ks. esim. Morris 1985, 197; Thiselton 2000, 1147; Dunn 2009, 810‒814; Keener 2005, 118‒119; Thiselton 2000; Witherington 1990. Katso kuitenkin Fee 1987, 704.

[2] Fitzmyer 2008, 528‒529.

[3] Dunn 2009, 810‒814.

[4] Dunn 2009, 811.

[5] Ibid.

[6] Ympäröivässä kulttuurissa enemmistön mielestä olisi ollut sopimatonta naisen ottaa ”neuvojan” rooli; ks. Keener  2005, 118‒119; Dunn 2009, 810‒814.

[7] Näin esim. Dunn 2009, 810‒814; Keener 2005, 118‒119; Thiselton 2000; Witherington 1990.

[8] Ibid.

[9] Ks. Payne 2009, 221‒224, ja Fee 1987, 703.

[10] Vrt. Johnson 2009, 143‒144.

[11] Ainoa tekstissä oleva vihje, joka voisi viitata jonkinlaiseen rajaukseen, on jakeessa 35, jossa sanotaan, että naisten tulee kysyä kotona miehiltään, jos tahtovat oppia.

[12] Johnson 2009, 144. Paavali ei missään käytä sanaa λαλεω, laleo näin kapeassa tai spesifissä merkityksessä (Mare 1976, 276). Ne yhtäläisyydet jotka jakeiden 34‒35 sanastosta on löydettävissä ympäröivän kontekstin kanssa (Ks. Loader 2012, 384), jäävät hyvin pintapuolisiksi ja ongelmallisiksi (Vrt. Beattie 2005, 57; Bilezikian 2006, 111; Danker 2000, 1042; Fitzmyer 2008, 532‒533; Horsley 1998, 189; Johnson 2009, 144; Payne 2009, 220).

[13] Fee 1987, 708; Johnson 2009, 144.

[14] Bilezikian 2006, 111.