Naiset, myös Junia, ansaitsevat olla naisia

Ristin Voiton nettisivuilla on keskusteltu aktiivisesti naisten asemasta aivan omana osionaan. Olavi Kokkonen kirjoitti palstalle tekstin Tasa-arvoinen johtajuus? jossa hän keskittyy erityisesti Junian rooliin. Tämä kirjoitus toimikoon vastineena hänen tekstiinsä.

Olavi Kokkonen esittää kirjoituksessaan, että naisapostoli Junia olikin miesapostoli nimeltään Junias (Room. 16:7). Kysymys Junian roolista on niin merkittävä keskustelussa naisen asemasta, että asiaa on syytä tarkastella reilusti. Kokkonen on oikeassa siinä, että kyse ei ole ensisijaisesti tasa-arvosta, sillä Jumala ei kutsu kaikkia johtajiksi tai apostoleiksi. Jumala ei ole demokraattinen valinnoissaan. Kuitenkin väitän, että tästä huolimatta meillä on pakottavia syitä nähdä Junia omana itsenään: apostolina ja naisena, todennäköisesti samassa tekstissä mainitun Andronikoksen vaimona.

On reilua huomauttaa, että jopa raamatuntutkijat, jotka vastustavat naisten paimentehtävää, tunnustavat Junian olevan naissukupuolen valioedustaja. Jos joissakin suomenkielisissä sanakirjoissa Junian kohdalla ehdotetaan maskuliinia Junias, sanakirjan kirjoittajien tulisi tehdä pohjatyönsä uudelleen. Koko nimeä Junias ei tunneta antiikin eikä keskiajankaan maailmassa ainakaan ensimmäiseen vuosituhanteen, kun taas Junia oli tavallinen naisen nimi.  Kaiken lisäksi olisi ollut kovin kummallista, että miehelle olisi annettu näin naisellinen nimi, sillä Junia-nimen pohjana on jumalatar Juno, joka oli myös synnyttämisen jumalatar.

Aiheen tiimoilta ei tarvitse lukea vain hautakirjoituksia tai muita arkeologisesti kovia tietolähteitä, sillä koko kristillinen kirjoittajakavalkadi oli ensimmäisen 1200 vuoden ajan sitä mieltä, että meillä oli apostoli Junia. Myös kaikki koptin-, latinan- ja syyriankieliset käännökset kääntävät nimen naisen nimellä. Junia sai rauhassa olla nainen. Ainoa nimikiista oli, oliko meillä Junia vai Julia. Ainoana soraäänenä Epifanios yrittää vihjata, että tässä olisi silti mies, mutta hänen sanomisiinsa on oikeutetusti suhtauduttu nurjasti, sillä hän myös väittää, että Akylaan vaimo Prisca oli oikeasti mies, Priscas.

Vasta 1300-luvun taitteessa Aegidius Roomalainen teki Junialle väkisin sukupuolenvaihdosleikkauksen, josta tieto päätyi ranskalaiselle Jacques LaFèvre d'Établesille, jolta Luther puolestaan poimi tiedon. Viimein Luther levitti tiedon sukupuolta vaihtaneesta Juniasta koko maailmaan. Junias oli syntynyt.

En oikein usko, että koko todistusaineistoa voi kaataa sillä, että Paavalia ei olisi voitu altistaa niinkin hirveälle koetukselle kuin vankila-ajalle naisen kanssa. Kansalta, jonka keisari saattoi lopulta ristiinnaulita kristittyjä ja valaista öisen puutarhansa polttamalla heitä soihtuina, voi toki odottaa tällaistakin julmuutta.

Olavi Kokkonen huomauttaa, että ”tarpeeksi usein toistettu valhe muuttuu totuudeksi”. Näin kävi myös Junian kohdalla. Aina 1300-luvun taitteesta eli Aegidius Roomalaisesta alkaen tästä on naisesta tehty miestä, ja Junia on saatu parrakkaaksi ukoksi. On siis aika viimein päästää Junia tämän häneen väkisin pumpatun maskuliinisuuden kahleista ja antaa hänen olla se, joka hän on: nainen ja apostoli. Uskon, että hänen miehensä Andronikos on asiasta myös tyytyväinen.

Olisiko jotain näin suurta voinut unohtua näin pitkäksi aikaa? Jos meidän helluntailaiseen perusajatukseemme kuuluu, että alkuseurakunnan jälkeen useampi oppi hukattiin kirkkohistorian hämäriin (yleinen pappeus, paavit, kirkon ja valtion sekoittaminen, armolahjat jne.), niin en olisi yllättynyt, jos samassa rytäkässä naispaimenet olisivat jääneet historian jalkoihin.

On siis aika palata takaisin alkuseurakunnan malliin tässäkin ja päästää nykyajan juniat, foibet ja priscat niille paikoille, joille Jumala heidät on kutsunut.

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Ristin Voitto -lehden nettisivujen Ekstra-osiossa. 

KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Markus Mäenpää suorittaa teologian jatko-opintojaan Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta sekä pian nelivuotiaiden kaksospoikiensa kaivurileikeistä. Hän on ansiokkaasti päässyt irti teeaddiktistaan. 

Väitteestä ”en ole huomannut naisten sortamista”

Olen ajoittain kuullut, että helluntailiikkeessä ei ole näkynyt mitään naisten sortamista. Joskus joku (usein mies) kommentoi, että jos nainen haluaa tehdä seurakunnassa jotain, mihin Jumala on hänet kutsunut, niin kenelläkään ei ole siihen ollut nokan koputtamista: naiset pystyvät tekemään yhtä ja toista, ja kaiken maailman feministien tähden naisten on vielä helpompikin tehdä kaikkea kuin miesten. Joku tätä kuunteleva voi kuitenkin vaihtaa väriä johonkin valkoisen ja violetin välimaastoon ja kommentoida, että hän on kyllä nähnyt viikoittain varoittavia esimerkkejä asiasta. Toinen ihmettelee, miksi toinen voi olla noin sokea, kun toinen ihmettelee, mistä toinen edes puhuu.

Onko totta, että toiset eivät ole huomanneet asiaa, kun taas toiset eivät pääse asiaa pakoon? Miksi siis kaikki eivät pidä asiaa ongelmana? On olemassa kolme syytä: vaikeneminen, tuttuusturtumus ja seurakuntien erilaisuus.

Emme huomaa sitä, mihin olemme tottuneet

Olemme sokeita tuttuudelle. Työpaikalla aloittava henkilö voi huomauttaa jostakin hullunkurisesta käytännöstä, johon kaikki muut ovat tottuneet, vaikka se syö työtehoa ja vaikeuttaa ihmisten elämää. ”Ai niin miksi yleistulostin ei saisi olla useamman lukitun oven takana kellarissa? Edellinen pomo halusi sen sinne, ja kaikilla on kuitenkin avaimet, joten totu!”

Olemme tottuneita siihen, että monessa seurakunnassa pääasiassa miehet saarnaavat ja ehtoollista jakamassa on miehiä. Me saatamme naureskella entisille ajoille, jolloin miehen saarna oli ”saarna” ja naisen saarna oli ”todistus”, mutta monesti meillä on vielä jäänteitä ajattelusta. Niin yritysmaailmassa kuin seurakunnassakin naiset joutuvat tekemään enemmän töitä ja olemaan paljon pätevämpiä, ja silti miehiä on helppo valita heidän sijastaan, koska miehet ovat, no, miehiä. Kun etsitään vastuuta kantamaan ihmisiä, skannataan kyllä molemmat sukupuolet läpi, mutta virallisiin yhteyksiin etsitään vain miehiä. Tottumus vaikuttaa: esimerkiksi Vapaakirkosta tuleva voi pitää jo vanhimmiston sukupuolirajoituksia suorana syrjintänä, kun helluntailaiselle ne ovat osa realiteetteja.

Jokainen johtajana oleva saa osansa arvostelusta, siitä ei ole epäilystäkään. Myös naisjohtajat saavat silmilleen, sillä se on johtajien osa. Kuitenkin naisten kohdalla vastaan tulee myös kritiikkiä, joka kohdistuu puhtaasti hänen sukupuoleensa. Että et saisi saarnata, kun Raamattu sen kieltää. Että joku vanhimmistosta voi tölväistä jossakin tilanteessa, ettei ole nyt ihan varma, saisiko Milla naisena johtaa tätä työmuotoa, mutta annetaan mennä vaan; tämän jälkeen muut suhtautuvat Millan asemaan huomattavasti varautuneemmin. Joskus nämä sukupuolisidonnaiset kritiikit on helppo lukea vain johtajien silmilleen saaman kuran piikkiin, vaikka ne eivät puhtaasti sitä ole; samoin naisen ahdistuminen niistä nähdään vain todisteena naisten kyvyttömyydestä johtaa ja ottaa vastaan kritiikkiä.

Kaikkia tarinoita ei kerrota

Jotkut eivät ole vilpittömästi kuulleet yhtään tarinaa siitä, miten jotkut naiset ovat saaneet taistella tekemistensä puolesta. Monesti syynä on se, että tarinoita ei kerrota. Ensimmäinen syy on siinä, että kokemukset esimerkiksi vanhimmiston edessä hiillostamisesta tai pitkään jatkuneesta syrjinnästä voivat olla hyvin vaikeita ja traumaattisia kokemuksia, joita ei noin vain haluta levitellä. Vertailun vuoksi on hyvä huomata, että tarinoita esimerkiksi hengellisestä tai seksuaalisesta väkivallasta ei huudella pitkin toreja.

Toinen huomio on siinä, että jos palvelutyössä oleva nainen on kohdannut vakavaa syrjimistä, hän yleensä joutuu olemaan asiasta hiljaa maineensa tähden. Huutelu ja julkinen pyykkäys eivät tee hyvää maineelle. Helluntailaisuudessa on pitkään ollut tapana ratkaista monia asioita harjalla: asiat lakaistaan maton alle, jonka jälkeen siitä on oltu puolin ja toisin hiljaa. On helppo tulla leimatuksi katkeraksi räksyttäjäksi, joka vain vahvistaa sitä stereotypiaa, että naiset eivät ole tarpeeksi vahvoja johtamaan, sillä he loukkaantuvat pikkujutuista.  

Kolmas syy on siinä, että monet naiset ovat yksinkertaisesti hengellisesti kasvaneita. He ovat nielleet negatiiviset kokemuksensa, antaneet anteeksi ja päättäneet olla hiljaa, jotta voisivat tehdä edes sitä, mitä ovat tähän mennessä saaneet tehdä. He ovat painineet asiansa Jumalan kanssa, ja he ovat päättäneet olla velkomatta näitä ihmisiä muille. Joskus asioista hiljaa oleminen on merkki hengellisestä vakaumuksesta olla puhumatta pahaa toisista, vaikka siihen olisi syytä.

Kaikkialla tilanne ei ole samanlainen

On seurakuntia, joissa naiset saavat jakaa ehtoollista, saarnata sunnuntaisin ja jopa istua vanhimmistossa – joko virallisesti vanhimpina tai ”vanhimmistotyöskentelyyn osallistuvina”, kun halutaan välimalliratkaisuja ilman nimityksiä. Yleensä tällaisesta näkökulmasta on helppo kommentoida, että Suomessa helluntainaiset saavat tehdä kaikkea. Kuitenkin vastassa on se, että meiltä löytyy vähintään yhtä paljon seurakuntia, joissa ehtoollista jakava nainen saa aikaan ainakin muutaman ulosmarssin tilaisuudesta ja huomattavasti enemmän valkaisuainetta tarvitsevan jälkipyykin – siis olettaen, että heitä edes päästetään jakamaan ehtoollista tai saarnaamaan. 

Toisin sanoin, toisissa paikoissa kysymys naisten palvelustehtävistä ei ole kysymys, sillä he saavat tehdä kaikkea, toisissa paikoissa se ei ole kysymys, koska kukaan ei edes esitä kysymystä, ja vielä toisaalla kysymyksen kanssa riehutaan avoimesti. Mahdollisuudet törmätä asiaan tai välttyä siltä ovat erilaiset, kuten myös mahdollisuudet nähdä tai olla näkemättä taistelua asian tiimoilta. 

Selittävätkö nämä tekijät kokonaisuutta, vai olisiko vielä jotain, mikä auttaisi valaisemaan tilannetta? 

KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Markus Mäenpää suorittaa teologian jatko-opintojaan Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta sekä pian nelivuotiaiden kaksospoikiensa kaivurileikeistä. Hän on ansiokkaasti päässyt irti teeaddiktistaan.