Helluntailiikkeessä väännetään tällä hetkellä peistä naisten
mahdollisuuksista toimia tietyssä asemassa tai tietyllä virkanimikkeellä.
Kuitenkin, jos nainen itse alkaa kampanjoida sen puolesta, että voi toimia
jossakin tehtävässä, hän saa helposti kuulla vihjailua itsensä korottamisesta.
Siitä, että tässä meillä on vallanhimoinen nainen, jota pitää jollakin tavalla
varoa. Että tässä on Iisebel, joka tahtoo hamuta vallan itselleen.
Erityisesti miehenä on joskus liiankin helppo katsoa
ulkopuolisena naisten kipuilua sen kanssa, mitä he voivat tehdä seurakunnassa.
On helppo miettiä, onko tuo nyt itsensä tyrkyttämistä tai vallanhalua, ja
samalla on helppoa muistella Jeesuksen lausahduksia itsensä korottamisesta.
Mikä on pelikenttä?
Onko niin, että nainen on vallanhaluinen, jos hän haluaa
toimia vaikka pastorina? Kysymys on jostakin näkökulmasta reilu, tai ainakin se
vaatii vastauksen. Kertaan vastausta varten hieman taustoja.
Alun perin Jumala loi miehen ja naisen toimimaan yhdessä
tasavertaisina kumppaneina ja hallitsemaan luomakuntaa. Syntiinlankeemus toi
valtataistelun, jossa mies on vahvempana polkenut naista. Uuden testamentin
aikana Jumala tarkoitti seurakunnan yhteisöksi, jossa Hän itse voi kutsua ja
varustaa ihmisiä toimimaan johtotehtävissä. Seurakunnan johtaminen on aina
jossakin suhteessa karismaattista: pohjalla on Jumalan kutsu ja Jumalan
valtuutus.
Meillä on Jumala, joka nostaa sekä miehiä että naisia
yhdessä johtamaan seurakuntaa, oli kyse sitten pyhäkouluista, saarnoista,
budjettipäätöksistä kuin opillisista linjanvedoistakin. Kuitenkin meillä on
pitkä historia, että me miehet olemme kaapanneet johtajuuden itsellemme. Miehet
ovat päässeet kiinni valtojen kahvoihin ja pitäneet kiinni molemmin käsin. Kun
Jumala on kutsunut ja varustanut naisia, emme ole tehneet heille tilaa muualla
kuin keittiössä tai lapsityössä – toisin sanoin, emme ole tunnustaneet sitä
tonttia, jonka Jumala on varannut jollekin toiselle.
Missä vallanhalua?
Onko nainen vallanhaluinen, jos hän haluaa toimia pastorina?
Tässä kysymyksessä on oletus, että seurakunnassa valta on nyt jaettu Jumalan
tahdon mukaisesti ja että naiset yrittävät nousta tätä pyhää tahtoa vastaan. Kuitenkin
edellisen, lyhyen historiakatsaukseni perusteella asetelma vaatii korjausta:
kaikessa on kyse Jumalasta. Jumala itse antaa lahjat ja toivoo, että ne
tunnistettaisiin ja niille annettaisiin tilaa seurakunnassa. Nyt kuitenkin osa
lahjojen kantajista on sysätty syrjään – ja heitä syyllistetään, jos he
tunnistavat lahjansa ja tahtovat käyttää sitä. Jos nainen siis kantaa Jumalan
kutsua ja hän on saanut Jumalalta lahjoja täyttää tämä kutsu, kyse ei ole vain
itsensä suosittelusta – se on Jumalan kutsun tunnistamista.
Mielestäni kysymys pitäisi kääntää ympäri. Ketkä ovat
vallanhaluisia – ne, jotka tahtovat toteuttaa Jumalan antamaa kutsua, vai ne,
jotka tahtovat pitää itsellään sen alueen, jota Jumala tarkoittaa toisille?
Tietysti elämä ei ole koskaan yksinkertaista. Jumalaa
kunnioittamaton vallanhalu ei kysy sukupuolta, ja jokainen voi syyllistyä
siihen. Samoin monet miehet ovat vilpittömän vakuuttuneita, että he eivät taistele
Jumalaa vastaan tai yritä rajoittaa naisia, vaan lähinnä tahtovat pysyä
Raamatun sanassa pitäessään tonttia miesten vallassa, ilman pyrkimyksiä
pönkittää omaa egoaan. Siksi on niin tärkeä palata takaisin Raamatun äärelle
yhdessä ja tutkia, mitä Jumala aiheesta ajattelee. Itse uskon, että tämä johtaa
parhaimmillaan siihen, että tunnustamme Jumalan lahjojen antajana emmekä
pelkistä keskustelua pelkästään valtapeleihin. Vain yhdellä on kaikki valta
taivaassa ja maan päällä, joten hänen valtuutuksensa olisi se, joka meidän
tulisi tunnustaa.
KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ
KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ
________________
Markus Mäenpää suorittaa teologian jatko-opintojaan Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta sekä kolmivuotiaiden kaksospoikien hiekkalaatikkoleikeistä. Hän on ansiokkaasti päässyt irti teeaddiktistaan.
Vallanhalu tuskin on mielessä kellään, joka haluaa palvella Jumalaa ja ihmisiä Jeesuksen tavoin. Varoitetaanhan UT:ssa vanhimpia etteivät kaitse Jumalan laumaa "ei pakosta...ei häpeällisen voiton tähden...ei herroina halliten" (1 Piet 5).
VastaaPoistaNainen voi toisaalta ymmärtää väärin paimen-kutsumuksen. Tein kerran hengellisten lahjojen testin ja paimenuus oli kolmen vahvimman lahjan joukossa (toki varovainen kannattaa olla kaikkien testien kanssa, eivät ne Jumalan sanaa ole). Testin tulosanalyysissa huomautettiin, että naiset saavat usein korkeita paimenuuspiesteitä, koska paimenen lahja on lähellä äidillisä vaistoja, jotka naisilla on usein luonnollisia. Onhan paimenuus Jumalan perheen hengellistä vanhemmuutta.
Niinpä moni tällaisilla opetuksen, johtajuuden ja huolehtimisen lahjoilla varustettu nainen voi ajatella, että tehtävänihän on sitten olla vanhin/paimen.
En usko tämän päivän kristikunnalla olevan suurempaa valaistuneisuutta naisten ja miesten asemaa koskien, olemme vain ympäröivän yhteiskunnan vaikutuksia osmoosireaktiossa itseemme imeneet ja uskottavuutta hakiessa omaksuneet sen mies-ja naiskuvaa.
Jumala vertaa seurakuntaa perheeseen ja jokainen tietää, että isällä ja äidillä on pikkuisen erilaiset roolit siellä. Erityisesti ne, joilla jompi kumpi vanhemmista syystä tai toisesta puuttuu.
Siunausta Markus, erityisesti perhe-elämääsi! :)
Kiitos, Henna Maria, kommentistasi! On totta, että "vallasta" on kirjoitettavaa hyvin paljon, ja "valta" ei ole ensisijaisesti se näkökulma, mistä seurakunnan palvelijoiden tulisi tehtäväänsä hahmottaa.
PoistaTarkoitukseni oli lähinnä purkaa sitä asetelmaa "nainen, joka tahtoo toteuttaa kutsuaan johtajana, on vallanhaluinen". Yllättävän usein ajatellaan, että jos nainen puolustaa naisten johtajuutta, niin siinä on joku, joka haluaa vain itselleen valtaa.
Itse en oleta, että meillä on laadullisesti sen suurempia valaistumisia kuin menneiden sukupolvien pyhilläkään. Kaiken maailman naisprofeetat, abbedissat, pyhimykset, maalaissaarnaajat ja esirukoilijat ovat tehneet käytännössä sitä samaa, mitä vaikka Pelastusarmeijan ja helluntaiherätyksen piirissä naiset tekivät alusta alkaen. Nyt lähinnä on sitä, että (kuten monessa asiassa) tietoa on helpompi kerätä yhteen ja levittää, ja ihmiset voivat tehdä muutakin kuin raapia elantoa kasaan, joten eri perusteluihin on mahdollisuutta kairautua paljon syvemmälle kuin aikaisemmin. Eli jotain tiedollista uutta voi olla löydetty.
Toisaalta ymmärrän syytöksesi siitä, että erilainen kuva miehen ja naisen rooleista voi olla imetty ympäröivästä yhteiskunnasta. Tietysti pitää kysyä, mikä on TOTTA, ja se on ensisijainen kysymys. Siksi olemme niin tiukasti yrittäneet argumentoida asian puolesta tässä blogissa. Tavallaan on reilua myös kysyä, onko muutos lähtökohtaisesti paha? Itse näen, että roolien muutos on avannut myös ovia hyville asioille. Eilen laskin kolmivuotiaiden kaksospoikiemme kanssa mäkeä takapihallamme; Topeliuksen aikaan isiä olisi pidetty neiteinä, jos he leikkivät lastensa kanssa. Viime yönä toinen pojista itki, ja minä kävin pääasiassa rauhoittelemassa häntä; en olettanut, että nämä ovat vaimon tonttia. Samoin aamulla tämän pojan herätessä kannoin hänet vähäksi aikaa sohvalle, jotta pystyin halailemaan häntä ja antamaan hänelle hyvän startin päivään; kaukana ollaan ajoista, joissa isien oletettiin olevan etäisiä ja lasten arkeen osallistumattomia. Itse pidän ainakin tätä osaa muutoksesta tervetulleena.
Markus
Hei Markus, jäin miettimään mainitsemaasi miehen ja naisen roolia. Kuten varmasti sinäkin, yritän tehdä päätökseni Raamatun perusteella. Uskon sen olevan muuttumatonta Jumalan Sanaa (tuntuu hassulta edes perustella tätä, koska oletan, että jokainen kristitty uskoo niin. Olen kuitenkin huomannut erikoisempiakin tulkintoja :)
PoistaOlen itse käyttänyt viimeiset 10 vuotta aiheesta lukemiseen ja opiskelemiseen ja yllättynyt siitä, miten intohimoisesti ihmiset suhtautuvat esim. naisten rooleista puhumiseen. Se on joskus väsyttävää eikä kovin tehokasta.
Mutta entäpä jos lukisimme Raamatusta rooleihin liittyviä jakeita ja hiljentyisimme henkilökohtaisesti pohtimaan, onko oma elämäni ristiriidassa sen kanssa vai noudatanko sitä. Löysin hiljattain blogitekstin, jossa se oli hienosti laitettu:
http://www.sanitys-cove.com/2016/11/does-bible-teach-marriage-roles_3.html
Ja niille, jotka eivät ehdi/halua sitä käydä lukemassa:
1. Lue hitaasti seuraavat Raamatunpaikat (keskittyvät rooleihin avioliitossa).
Tiitus 2:3-5
Kol 3:18-19
1 Piet 3:1-7
Ef 5:22-23
2. Kysy itseältäsi: jos perustaisin mielipiteeni miehen ja naisen rooleista avioliitossa ainoastaan näiden jakeiden varaan, millaiseen lopputulokseen tulisin?
3. Lue ne rukoillen ja vedä johtopäätöksesi jakeista Jumalan edessä.
Nyt joku voi suuttua tästä ja väittää, että kiellän miehiä lohduttamasta lapsiaan tai viettämästä heidän kanssaan aikaa. En todellakaan. Minusta on ihanaa nähdä oman mieheni olevan isä, joka on kiinnostunut lapsistaan ja haluaa panostaa heihin ajankäytöllä ja yhteisellä tekemisellä. Mutta näen hänen ennenkaikkea osoittavan Jumalan meitä kohtaan osoittamaa rakkautta lapsilleen - en niinkään koe hänen tuovan esiin yhteiskunnan roolimuutoksia omassa vanhemmuudessaan. Jälleen kerran yritämme löytää Raamatusta perusteet muutokseen omassa vanhemmuudessa ja avioliitossa. Ei ole helppoa, mutta kun noudatamme niitä, hyvin vapauttavaa monin puolin.
...huomasin jättäväni kommentissani lapsipuolen asemaan tuon kulttuurikysymyksen. Tottakai se vaikuttaa meihin, olemme jokainen aikamme lapsia. Asumme maassa, jossa miehet eivät koskaan antaisi toisten miesten nähdä heidän pesevän astioita, vaihtavan vaippaa tai hoitavan lapsia. Silti he voivat sitä salaa tehdä, kun vaimo on sairas tms.
PoistaHaluamme olla rehellisesti kristittyjä ja avoimia elämästämme, mutta haluamme myös tuoda esille kunniallisia aviomies-aviovaimo-suhteita paikallisten ystävien kanssa. Kun meillä on vieraita, minä hoidan keittiöhommat, lapset ja vaipat. En koe sitä alistamisena, vaan mieheni kunnioittamisena paikallisten silmissä. Vieraat näkevät, että kunnioitan miestäni - ja tuon esille raamatullista aviomiehen kunnioittamista tavalla, jotka he oman kulttuurinsa keskellä ymmärtävät. Sitten oman perheen kesken olemme enemmän länsimaalaisia. Oliko ymmärrettävä esimerkki? Voin siis olla länsisilmissä "alistettu" vaimo evankeliumin tähden, mutta tiedän sisimmässäni arvoni ja tiedän mieheni arvostavan ja rakastavan minua. Ja toisaalta on läheisempiä paikallisia ystäviä, jotka tietävät tarkemmin miten me elämme, ja he toivottavasti saavat maistaa Jumalan vapauttamia miesten ja naisten rooleja.
Olikos se joku, joka sanoi, että maassa maan tavalla evankeliumin tähden...? :)
Hei, Henna Maria, ja pahoittelut vastailun viipymisestä! Sulla on sen verran hyviä kommentteja, että mielelläni sanon muutakin kuin ”Kiva ajatus, oot väärässä, heippa” :D Ainakin siksi, että mielelläni pureskelen vähän pidempään sanomisiasi, koska niissä voi olla aina järjen siementä enemmän kuin paljon.
PoistaPidän Raamattua muuttumattomana Jumalan Sanana, miten sitten tarkoitatkin sitä. Eli kyllä, se on se, miten meidän pitää ohjeistaa meidän elämäämme. Ja jos se sanoo jotain, niin siinä voi kiemurrella vastaan, mutta Raamatun kaanon on se, jonka pitäisi ohjata meidän päätöksiämme ja ajatuksiamme.
En ylläty, että tämän asian tiimoilta ajatukset, mielipiteet ja kiukkuiset kommentit lentelevät. Kun puhutaan naisten asemasta seurakunnassa, niin puhutaan toisaalta tekijästä, joka on kulttuurillisesti vähemmän hyväksyttyä puolin ja toisin (toisaalta komplementaristi saa naamalleen ”alistat naisia” ja egalitaristi taas joutuu uimaan sitä vastaan, että kulttuurillisesti naisjohtajilla on aina vaikeampaa), toisaalta luterilaisen kirkon puolella tästä on väännetty verissä päin monta vuosikymmentä ja samoin monilla on aiheen tiimoilta kipeitä kokemuksia. Itse ainakin tunnen monta naista, jotka ovat saaneet sukupuolensa tähden niin paljon sormilleen seurakunnassa, että ihmettelen, miksi he ovat vieläkin mukana. Eli siinä suhteessa en ihmettele, että aihe nostattaa passioita.
Itse en juuri pysty keskittymään kauhean paljon noihin avioliittorooleihin, mutta voisin yrittää jossakin kohtaa perehtyä tarkemmin. Saattaa kuitenkin mennä lähemmäs syksyä, jos näin realistisesti mietin asiaa. Tässä blogin yhteydessä proggiksena on ollut penkoa asiaa lähinnä seurakuntarooleista käsin, joten olemme jättäneet kysymyksen perherooleista pitkälti auki. Siinä on omat haasteensa, mutta siitä huolimatta olemme pitäneet sitä fokuksen kannalta perusteltuna. Siksi tunnustan, että en ole ehtinyt tuohon puoleen ihan niin paljoa panostaa kuin ehkä olisi hyvä.
Kysymyksenasettelustasi ihan pieni huomio. Jos rajoitetaan jonkun asian miettiminen vain tiettyjen jakeiden varaan, joudutaan tilanteeseen, jossa kysymyksen asettelija käytännössä määrittelee koko pelikentän. Eli siinä suhteessa pidän reiluna lähestymistapana sitä, että rajoitetaan mieluiten kaanoniin tämä kysymys, vaikka uskon, että olet saanut koottua monia tärkeitä jakeita tuohon kokoon. Eli pureudun kyllä kokonaisuuteen, vaikka en sitä pysty heti tekemään.
Kiitos myös kertomuksestasi siitä, miten hoidatte kotiasianne vieraalla maalla kaukana =) Tuo on kyllä jälleen hyvä esimerkki siitä, miten asiat eivät ole oikeasti yksinkertaisia. On vaikea vetää monesta sovelluksesta ”one size fits all” -sovellusta. Eli tuossa on kyllä jälleen hyvää pohdintaa.
Ulla Rautiainen sanoo:
VastaaPoistaHyvä Markus, että otit tämän asian esille. Tämä on juuri asia, joka tekee naiskeskustelun hirvittävän vaikeaksi. Nainen, joka julkenee tuoda esille, että kokee kutsumusta johto- tai opetustehtäviin, leimataaan äkkiä vallanhaluiseksi iisebeliksi, joka on kapinassa itseään Jumalaa vastaan. Yritä siinä sitten toteuttaa kutsumusta kun otsaan on läiskäisty pahojen henkien riivaaman leima etkä omasta uskonyhteisöstä saa muuta kuin kapuloita rattaisiin. Menee senverran vaikeaksi, että siinä arempi antaa periksi ja vetäytyy kiltisti sinne lastenhuone- tai keittiöpalvelukseen, jonne naisväkeä herätysliikkeessämme niin auliisti ohjataan vaikkei sitä mitenkään omaksi paikakseen kokisi.
Hyvä tosiaan kysyä,kumpi osapuoli se vallanhimoinen tosiasiassa on: sekö joka haluaisi tasavertaista mahdollisuutta molemmille sukupuolille vai sekö, joka on varannut vallanpaikat pelkästään itselleen ja aidannut tien vaikuttamispaikoille toiselta tukkoon?
Tämä on kysymys, joka tosiaan kannattaa nostaa esiin.
Kirjoitin juuri omassa blogissani Linnunrata kirkkoni kattona otsikolla Tuulen viemästä Perikatoon kirjoituksen, joka käsittelee yhteisön vallankäyttäjien sokeutta nähdä alistamiensa kärsimystä ja jopa kykyä valehdella tekemänsä paha hyväksi. Kirjoituksessani käsittelen Yhdysvaltojen etelän orjahistoriaa ja orjanomistajien tapaa nähdä itsensä hyvinä ihmisinä ja orjuutusjärjestelmä Jumalan säätämänä järjestyksenä, jossa orjat ovat onnellisia ja tyytyväisiä.
Paljon samankaltaista henkeä olen aistinut herätysliikkeessämme, jossa miehet eivät näytä tuntevan minkäänlaista häpeää naisten alistamisesta vaan aidosti kuvittelevat ettei mitään tyytymättömyyden aihetta kellään ole.
Hyvä Markus, että miehenä olet avannut ymmärryksesi näkemään ihmiskunnan toisen puolikkaan onnettomaan asemaan ja kirjoituksillasi yrität korjata tilannetta. Kiitos siitä.
Tervehtii yksi, joka ei koskaan seurakunnan sisällä päässyt siihen, minkä Jumalan edessä koki kutsumuksekseen.
Ulla, uskon, että tässä tullaan lähelle ongelman ydintä: naisia ei ole osattu otta seurakunnassa työhön mukaan näiden keittiö-ja lastenhoitohommien ulkopuolelle. Millaisia mahdollisuuksia on naisille, joilla on johtajan lahjoja ja taitoa opettaa? Miksi katsomme niin kapeasti palvelupaikkoja seurakunnassa? Ehkä myös tiettyä jämähtämistä kirkon seinien sisälle ja tuijottelua lavalle on tullut - kuinka aktiivinen esim. sinä olet seurakunnan seinien ulkopuolella?
PoistaEi opettamista tapahdu pelkästään saarnastuolista, seurakunnat tarvitsevat luovuutta erilaisiin palveluspaikkoihin. Ja siinä on menty ensimmäisen kerran metsään - koko srk-käsitystä ajatellen, että kaikki käyttävät lahjojaan vain ja ainoastaan sunnuntain kokouksissa ja rukoushetkissä.
Henna-Maria, kiitos hyvästä pohdinnasta! Erityisesti pidän hyvänä kysymyksenä tuota, että miksi tässä (ja tunnustetaan, myös blogissa muutenkin!) johtaminen rajataan vain saarnastuoliin tai pastorin virkaan.
PoistaItse näen, että pastorin roolilla ja saarnastuolilla on iso merkitys. Niillä on myös huomattava, symbolinen merkitys: jos naisen on mahdollista virallisesti johtaa myös siltä, muut naiset todennäköisimmin pystyvät helpommin johtamaan niissä asemissa, joissa he ovat, vaikka ne eivät olisi muodollisesti tunnustettuja.
Helluntailiikkeen suuri haaste on siinä, että toiminta on pitkälle epävirallista: se perustuu ihmissuhteisiin sekä karismaan (henkiseen kuin hengelliseen). Tässä on tietysti positiiviset puolensa, sillä helluntailaisuus on ideaalitapauksessa hyvin dynaamista (tämä näkyy maailmanlaajuisesti kasvuna). Kuitenkin haasteena tässä on, että epävirallinen, suhteisiin ja valtaan perustuva valtapolitiikka on totta arkitasolla. Monet naiset ovat kommentoineet, että heidän täytyy olla tarpeettoman äijiä, jotta he voisivat onnistua tällaisessa johtamisessa. Tästä syystä siis kulttuurissamme saattaa olla haasteita johtajuuden suhteen, ei vain titteleiden kohdalla, vaan myös muuten rakenteellisesti.
Ja Ullan toiseen kommenttiin viitaten, on tietysti reilua kysyä, mitä pyrit saavuttamaan tökkimällä toista vihjaavilla, henkilökohtaisilla kysymyksillä. Annetaan asioiden taistella, ei ihmisten, ja tuo on takuuvarma tapa saada vedettyä ihmiset asioiden asemesta taistelukehään.
PoistaMarkus, oliko sinä-muotoon asetettu kysymykseni tökkimistä ja vihjaamista? En tarkoittanut sitä sellaiseksi (sen vuoksi siinä oli sana "esim." eli jokainen voi vastausta miettiä, mutta se oli huonosti kirjoitettu), mutta Ullan vastauksesta päätellen se osui kipeään kohtaan. Kysymyksellä pyrin saamaan aikaan kaiken sen Jeesuksen nimessä tehdyn työn arvostamista, josta muut eivät välttämättä tule koskaan edes tietoiseksi.
PoistaOlen kiinnostunut blogin keskustelijoiden kokemuksista, joten siinä mielessä keskustelu on henkilökohtaista, mutta todellakin minun pitäisi yrittää unohtaa olla niin itsekeskeinen, että jokainen kysymys olisi minulle henkilökohtainen haaste. Paremmin olisin siis voinut muotoilla: miten Uuden Testamentin seurakuntamallissa nähtiin seurakuntien "virallisten" kokoontumisten ja seurakuntalaisten "muun elämän" välillä oleva ero? Noudattivatko kristityt kutsuaan vain, jos se tapahtui sunnuntaisin, vai käyttivätkö he lahjojaan 24/7? Käyttivätkö naiset johtajan ja opettamisen lahjojaan vain, jos he seurakunnan edessä pitivät puheen, vai olivatko johtajuus-ja opetuslahjat käytössä myös muissa tilanteissa? Oliko seurakunnan hyväksi tehty palvelustyö arvostettua vain, jos siitä sai palkkaa? Nämä ovat minulle tärkeitä kysymyksiä ja uskon, että Raamatusta löydän niihin vastaukset. Kiitos mahdollisuudesta artikuloida niitä täällä.
Kiitos, Henna Maria kommentistasi ja hyvästä tarkennuksestasi. Kun tekstiä tulee lisää, joskus ymmärrys myös kasvaa: itse tulkitsin viittauksesi "kuinka aktiivinen esim. sinä olet seurakunnan seinien ulkopuolella?" aika tavalla eri lailla kuin miten tarkoitit, ja uskon myös Ullan tulkinneen sen eri tavalla kuin todennäköisesti tarkoitit. Tämä johtunee siitä, että yleensä tuollaisen viittauksen näkee keskustelussa, kun keskustelun vastapuoli tahdotaan saada huonoon valoon sen perusteella, että he eivät evankelioi ja siitä syystä ovat alenpiarvoisia kristittyjä. Oletin siis, että lähdet ylimielisyyden puolelle, joten siksi huomautin. Kuitenkin vastaukseksi perusteella alan saada kiinni, mitä sillä ajat takaa. Pahoittelen omasta puolestani väärinymmärrystä ja palaan asiaan, kun aika antaa periksi. Piti vain tämä asia tien päältä kirjoittaa tänne :)
PoistaNyt siis siihen puoleen, mistä ehkä meillä on käsitystä siitä, mitä toinen oikeasti tarkoittaa :D Sinulla oli hyviä kysymyksiä, ja omalla tavallaan ne osoittavat lähinnä siihen, miten kaukana me olemme esimerkiksi Apostolien tekojen ajasta. Noiden kanssa voisi lukea Frank Violaa ja kavereita niin pitkään, että pää poksahtaisi, joten siinä mielessä olet hyvin ytimessä :D
PoistaItse näen, että on vaikea ajatella, että alkuseurakunnassa tai myöhemminkään väki olisi elänyt kutsumustaan ja lahjojaan todeksi vain virallisissa kokoontumisissa. Samoin en näe sitä mahdolliseksi nykyäänkään. Samoin haluan korostaa, että suurin osa tekemisestä ja puuhaamisesta ja johtamisesta seurakunnassa tapahtuu kaikkialla muualla kuin virallisissa yhteyksissä. Toivon, että vaikka meidän blogillamme on hyvin kapea fokus (”Naiset ja miehet voivat samalla tavalla toimia muodollisina johtajina seurakunnassa”), sitä ei luettaisi vastakkaiseksi tämän asian kanssa. Joskus täytyy pitää meteliä vain asioista, joilla on pieni fokus. Toisaalta itse näen, että esimerkiksi tässä asiassa tämä on jäävuoren huippu, joten pienen kattavuuden asioilla voi olla paljon kerrannaisvaikutuksia myös siinä arjessa, jossa seurakunnan elämä tapahtuu.
Alkuseurakunnan kohdalla meillä on tietysti se haaste, että joudumme tekemään aika pitkälle meneviä rekonstruktioita, koska meillä on yksinkertaisesti järjettömän vähän materiaalia käytössämme. Samoin voi olla vaikea tehdä selkeitä yleistyksiä vaikka Korinttilaiskirjeistä nousevan materiaalin pohjalta siitä, miten Syyriassa pienet seurakunnat toimivat. Samoin Jerusalemissa kulttuuri oli kovasti erilaista kuin Roomassa. Tietysti jotain tasapäistämistä löytyi apostolien verkoston ja kiertävän opettamisen tähden, mutta kuitenkin jo aika varhain idän ja lännen kirkot alkoivat näyttää aika erilaisilta. Eli sinänsä tuo kysymys siitä, miten he tekivät asioita, on yhtä hyvä kuin se on vaikeasti vastattava =)
Seurakunnallisessa työssä palkka on lähinnä sitä varten, että joku pystyy ajallisesti paremmin panostamaan asiaan. Toisaalta se myös mahdollistaa sen, että tämä yksi ihminen pystyy mahdollisimman laajalla skaalalla käyttämään hyväksi lahjojaan seurakunnassa. (Tietysti esimerkiksi eläke on aika lailla vastaava kokonaisuus, mutta yleensä siinä vaiheessa ikä alkaa vähän hidastaa tekemisen mahdollisuuksia, vaikka kokemus on siinä kohdassa hyvin puolella.)
Vastasinkohan mä mihinkään, mitä kysyit? :D
Siis Ulla Rautiainen sanoo:
VastaaPoistaHei, Henna Maria!
Tottahan siinä sanot, että palvelupaikkoja löytyy seurakunnan ulkopuoleltakin (niin miehille kuin naisille) ja enemmän olisikin ulospäin suunnattava, jos oikeasti halutaan ihmisiä tavoittaa. Nykytapa, jossa evankeliointi tapahtuu enimmäkseen seurakunnan kokouksissa ja jo valmiiksi uskoville suunnattuna on aika hedelmätöntä ainakin uusien ihmisten tavoittamisen kannalta.
Mutta tämä ei ollutkaan kommenttini pointti. Henna Maria, tarkoitit varmasti omasta milestäsi hyvää, mutta tässä yhteydessä ja vastauksena kirjoitukseeni se ikävästi tuo taas esille yhden tavan, jolla naiset kampitetaan ulos johtajan paikoilta.
Aletaan selittämään, että kyllähän seurakunnan ulkopuolella riittää palvelumahdollisuuksia naisille, toteuttakaa muualla kutsumuksianne, älkääkä tulko seurakuntaan vallitsevia valtarakenteita ravisuttelemaan.
Ihan kuin ongelma olisi sillä ratkaistu.
Että menkää pois ja jättäkää seurakunnan vallankäyttöpaikat miehille.
Miksi miehille ilman enempiä ihmettelyjä sallitaan ja tehdään mahdolliseksi, niin kuin sanot "jämähtäminen kirkon seinien sisäpuolelle ja tuijottelu lavalle", mutta naisia ollaan kiireesti ohjaamassa pois "sunnuntain kokouksista ja rukoushetkistä".
Henna Maria, menisitkö yhtä helposti, kuin nyt minua olet ohjaamassa, sanomaan oman seurakuntasi miespastorille, että hänen pitäisi luopua seurakunnan sisällä tapahtuvasta palvelupaikastansa ja etsiä tekemistä seurakunnan ulkopuolisesta maailmasta? Samoilla työehdoilla kuin minunkin: ilman palkkaa ja ilman seurakunnan tukea?
Tekisitkö niin? Oletko tehnyt niin? Onko tullut edes mieleen? Ja mitähän pastorisi mahtaisi sinulle vastata? Että hyvä ajatus, hänpä toteuttaa heti sen ja jättää jo samana päivänä eroanomuksen vanhimmistolle?
Ajatus seurakunnan ulkopuoliseen toimintaan on hyvä, mutta siitä ei pidä tehdä keinoa raivata naisia pois vain että saataisi miehille enemmän tilaa. Sellainen käytäntö ei tee seurakunnasta toimivaa paikkaa.
Henna Maria, kysyt kuinka aktiivinen olen seurakunnan seinien ulkopuolella?
Miksi?
Minun henkilökohtainen aktiivisuuteni ei mitenkään liity vallankäytön epätasaisuuteen.
Tässä on taas näkyvillä yksi tapa, jolla keskustelua viedään sivuraiteelle ja vesitetään viestiä.
Tehdään yleisestä ongelmasta yksityinen. Vedetään laajemman ongelman käsitteleminen henkilökohtaiselle tasolle. Annetaan ymmärtää, että sen sijaan, että näkisin suurempaa kokonaisuutta, olenkin juuttunut vain oman yksittäistapaukseni tragediaan.
Totta, että lopputervehdyksessä esittelin itseni yhdeksi,"joka ei koskaan seurakunnan sisällä päässyt siihen, minkä Jumalan edessä koki kutsumuksekseen".
Se oli virhe, näissä keskusteluissa feministin ei koskaan pitäisi paljastaa mitään henkilökohtaista, muuten siihen isketään kiinni, tehdään pääasia ja syy tyytymättömyyteen ja itse keskusteltava asia voidaan sivuuttaa.
Voin nyt kuitenkin vastata kysymykseesi kun kerran asian vatvominen on aloitettu: kaikki aktiivisuuteni tapahtuu pelkästään seurakunnan ulkopuolella. Sikäli henkilökohtaisesti minulle ei enää ole väliä, mihin suuntaan helluntaissa naisasiassa mennään. Olen jo vuosia sitten katkaissut välini seurakuntaan enkä ole sen kanssa missään tekemisessä. Syynä juuri tämä, miten siellä naisia kohdellaan. Pitkään asiasta seurakunnan sisällä kärvisteltyäni ei minun eikä mieheni omatuntoni enää sallinut olla ylläpitämässä yhteisöä, joka meidän käsityksemme mukaan opettaa ja toteuttaa Raamatun ja Jumalan tarkoitusta siinä asiassa niin väärin. Muutama takaisinpaluu yritys on ollut, mutta koska tilanne ei ole parantunut, ne ovat jääneet yrityksiksi. Viimeisin kokeilu ei edes päättynyt minun vastahakoisuuteeni, vaan mieheni kauhistukseen miestenkokoontumisessa vallinneeseen avoimeen naisvihaan.
Seurakunnasta luopumisen korvauksena Jumala antoi minulle palvelutehtävän nettiblogin kirjoittajana.
Tarina blogin syntymisen syistä löytyy täältä:
http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/p/keita-me-olemme.html
Ulla, kiitos kommentistasi ja henkilökohtaisesta avautumisestasi! Vaikka kommentti ei ollut minulle, tuskin pahastut, vaikka siihen reagoin.
PoistaOn todella surullista kuulla, että sinulle on käynyt helluntailaisuuden kanssa vähän kuin Joonalle ja kalalle: matka ei ollut mukava, ja sen rannalle oksentautumisen jälkeen takaisin kitaan palaaminen ei välttämättä kuulosta herkulta. Ja vaikka olet yrittänyt sitä, kala on kieltäytynyt pitämästä sinua sisällään. On siis hyvin ymmärrettävää, että olet ottanut etäisyyttä. Ei sitä hetuloiden ja vesiheinän seassa tahdo aikaansa väkisin viettää, jos vaihtoehtona on hengittely vapaammassa ilmanalassa.
Joskus ihmettelen, miksi jotkut koulutetut, voimakkaat ja kriittisesti ajattelevat naiset ovat mukana helluntailaisuudessa. Jotkut ovat kertoneet saaneensa silmilleen melkoisesti kaikkea, mutta siitä huolimatta joku estää heitä vaihtamasta Vapaakirkkoon.
Totta kai joillekin naisille helluntailaisuus on hyvin vapauttavaa. Toisille ei. Siksi tämän blogin ympärillä häärimmekin.
Terve Ulla,
PoistaLähestyn blogin tekstiä/kommenttiasi omasta näkökulmastani, jonka minulle sallinet. Uskon, että naisillakin voi olla johtajuuden lahjoja. Uskon, että Raamatun kokonaiskuva huomioiden hengellinen johtajuus on annettu miehille. Siispä uskon, että vanhimpien tehtävä on miesten hommaa. Mikään ei kuitenkaan estä naista, joka on kykeneväinen opettamaan ja johtamaan, käyttämään lahjojaan sekä muiden jäsenten rakentamiseksi että maailman tavoittamiseksi. Siihen itse asiassa käsketään. Naisia ei siis “kampiteta ulos johtajan paikoilta”, vaan noudatetaan raamatullista mallia.
Harmillista on se, että nähdään todellakin kerran viikossa tapahtuvan yhteisen kokoontumisen olevan se “vallankäyttöpaikka”, jos nyt vallasta pitää puhua. Entäpä jos vierailen miehensä juuri menettäneen naisen luona, kuuntelen, jaan mieleeni nousevan Raamatunpaikan, rukoilen? Enkö käytä Jumalan minulle antamaa “valtaa” ja taitoja? Miksi tämä ei ole opettamista, jopa paimenen lahjan käyttöä? Miksi naiset itse väheksyvät mahdollisuuksiaan olla Jeesuksen käsinä ja jalkoina hukkuvan maailman keskellä? Eikö mikään muu kelpaa kuin se, että pääsee seurakunnan siunaamana palkkalistoille?
Asetin kysymykseni “sinä”-muotoon ja tartuit ärhäkkäästi siihen kiinni. Tarkoitus ei ollut piikitellä sinua henkilökohtaisesti, vaan antaa kysymys, johon vastaamalla saisit sanoa mitä mieltä olet. Vastauksestasi päätellen se osui kipeään kohtaan.
Olen valmis kysymään saman kysymyksen keneltä vain, ja sinäkin saat kysyä sitä minulta. Olen valmis ottamaan palautetta vastaan hengellisessä palvelustyössäni ja arvostan syvästi sitä, kun joku on kiinnostunut työstäni ja elämästäni. Olen oppinut jokaiselta kohtaamaltani ihmiseltä jotain – mutta kaikkien esimerkkiä en seuraa.
En koe kaksinaismoralismin rakentavan seurakuntaa. Väität minun sallivan miesten jämähtämisen seurakuntaan ja ohjaavan naisia ulos kokouksista, kun itse asiassa kirjoitin lauseeni sisältämään koko seurakunnan. Totuushan on, että vain pieni prosentti seurakunnasta on vanhimpia/pastoreita, eikä ideaalitilanne ole se, että muut istuvat penkissä tarkkailemassa ja vastaanottamssa vuosi toisensa jälkeen. Miten avata palvelupaikkoja seurakunnassa niin, että lahjojaan voi jokainen käyttää? Miten rakentaa seurakunnan yhteistä elämää niin, että kokoukset ja rukoushetket eivät ole niitä ainoita kohtaamispaikkoja? Miten rohkaista sekä miehiä että naisia olemaan täysipäiväisiä kristittyjä, aina ja kaikkialla, kenen seurassa vain, ei vain sunnuntaisin? Mietin tosissani näitä kysymyksiä ja jos koit lyhyen kommenttini vesittävän keskustelua tai vievän sitä sivuraiteelle, en kirjoittanut tarpeesti selvästi. En näe sitä “keinona raivata naisia pois vain että saataisi miehille enemmän tilaa”. Näen sen keinona antaa jokaiselle kristitylle mahdollisuuden kasvuun ja iloon, joka tulee kun saa palvella Jeesusta ja muita ihmisiä.
Harmi, että kysymykseni ovat sinun mielestäsi vatvomista. Käytän näiden(kin) asioiden pohtimiseen paljon aikaa. Ehkä se on minun lahjani ja paikkani.
Henkilökohtainen kokemus värittää ihmisen suhtautumista tilanteeeseen kuin tilanteeseen. Yritän itse löytää Jumalan sanasta ohjeet ja alistaa omat tunteeni ja kokemukseni Hänen tahtonsa alle. Haluan täydestä sydämestäni tuoda Jumalalle kunnia koko elämälläni, Hän ei ole minulle mitään velkaa.
Käyn mielelläni lukemassa blogiasi. Ehkäpä haluat myös lukea, mitä itse kirjoitan omassani?
Kokemuksemme ovat erilaisia, mutta Isä on yhteinen. Jeesuksen läsnäoloa päivääsi toivottaen,
Henna Maria