Lueskelin heinäkuun alussa Lapin Kansasta (2.7.2016) juttua
jalkapallovalmentaja Marianne Miettisestä. Miettinen on alallaan pioneeri ja
jutun otsikon mukaisesti tienraivaaja.
Ennen juttua en ollut tullut ajatelleeksi, miten harvinaisia naispuoliset
jalkapallovalmentajat ovat Suomessa. Miettinen on siis tällä hetkellä alle
19-vuotiaiden tyttöjen maajoukkuevalmentaja. Hän on ensimmäinen suomalainen
nainen, joka on suorittanut UEFA:n Pro-lisenssin, joka oikeuttaa valmentamaan
jalkapalloa korkeimmalla naisten ja miesten sarjatasolla. Miettinen on myös
ensimmäinen suomalainen, joka on toiminut päävalmentajana Ruotsin liigassa.
Nainen väärässä paikassa
Varsinainen kohu Miettisen ympärille syntyi, kun hän oli
televisiossa kommentoimassa jalkapallon EM-kisoja. Somekeskustelusta voi
päätellä, ettei naista olla totuttu näkemään jalkapallopelin kommentaattorina.
Nainen ”väärässä paikassa” ahdisti montaa kuulijaa. Ehkä Miettinen horjutti
jonkun todellisuuskäsitystä tai sitä oikeaa maailmanjärjestystä siitä, miten
asioiden tulisi olla. Ainakin osa kommenteista oli melko tyhjentäviä, kuten: ”minä en halua kuunnella naista miesten
jalkapallo-ottelussa”.
(Samaan hengenvetoon täytynee todeta, että katsomoissa oli
varmasti monta kuulijaa, jotka eivät kiinnittäneet Miettisen läsnäoloon sen
suurempaa huomiota, tai pitivät tämän kommentteja hyvinä. Usein neutraalisti
tai positiivisesti asiaan suhtautuvat ihmiset eivät ala riehumaan asiansa
puolesta somessa.)
Jollain tavalla Miettisen tapaus lohdutti minua. Tällaisia
reaktioita on siis muuallakin kuin seurakuntapiireissä. Jalkapalloihmiset eivät
vaan perustele asiaansa vedoten Raamattuun tai kirkkohistoriaan. Mielestäni
kuitenkin ilmiössä on jotakin samaa. Nainen kulttuurisesti väärässä paikassa herättää
ihmetystä, kummastusta, joskus ihailua, ja toisinaan ärsyyntymistä, ahdistusta
ja jopa vihaa. Jossain kulttuurin syväkerroksissa on vahvoja käsityksiä siitä,
kuka on pätevä kommentoimaan jalkapallopeliä tai kuka on pätevä toimimaan esimerkiksi
pastorina.
Niin sinäkö pastori?
Olen huomannut, että monen silmään tai korvaan minä en näytä
tai kuulosta ihmiseltä, joka miellettäisiin pastoriksi. Olen monta kertaa ollut
tilanteessa, jossa vastapuoli on avoimen yllättynyt kerrottuani, että olen
(nuoriso)pastori. Tätä tapahtui silloin, kun toimin nuorisopastorina ja tapahtuu myös nykyään, kun kerron, mikä olen ensimmäiseltä ammatiltani. Usein ihmiset eivät edes yritä
peitellä hämmästyneisyyttään. Tuskin koskaan unohdan englannissa tapaamaani, itseni kanssa saman ikäistä naista, joka ei vaan meinannut päästä yli siitä,
että minä, suomalainen nuori nainen, olin nuorisopastori. ”Amazing! Amazing!”,
hän huudahteli.
Tällaisissa tilanteissa olen lähinnä vaivaantunut. En oikein
tiedä miten minun pitäisi toimia. Huomaan, että nykyisin jätän monesti
työhistoriani kertomisen väliin, jotta välttäisin itselleni epämukavan
tilanteen.
Joskus jonkun puheen jälkeen joku kuulijoista on tullut
kommentoimaan, että olipa yllättävää, että nuorella naisella oli jotakin
järkevää sanottavaa. Kommentti on tarkoitettu positiiviseksi – se on vilpitön
kiitos hyvästä esityksestä tai puheesta. Samalla kuulija kuitenkin paljastaa
aika paljon omista ennakkokäsityksistään ja omasta maailmankuvastaan. Jälleen
se viittaa samaan asiaan: naiskysymyksessä on paljolti kyse myös kulttuurista
ja siitä, miten naisen rooli kulttuurisesti hahmotetaan.
"Joskus jonkun puheen jälkeen joku kuulijoista on tullut kommentoimaan, että olipa yllättävää, että nuorella naisella oli jotakin järkevää sanottavaa. Kommentti on tarkoitettu positiiviseksi"
Ei kiintiöille
Suomessa on pitkä historia esimerkiksi naispoliitikkojen
suhteen. Siksi nainen politiikassa on ihan normaali ilmiö.
Evankelis-luterilaisessa kirkossa naispappeja on vihitty 1980-luvun lopulta
saakka. Kirkossakin naispapit alkavat olla jo tuttu juttu.
Naisjalkapallovalmentajuudella ei ole pitkää historiaa, ja kulttuuriset
käsitykset muuttuvat tällä saralla pikkuhiljaa. Helluntaiherätyksessä
maallikkonaiset ovat toimineet aina seurakunnissa aktiivisesti. Ehkä se, mikä
on osalle uutta, on naisten virallinen valtuuttaminen ja nimeäminen tiettyihin tehtäviin.
Palaan vielä Lapin Kansan juttuun.
Jutun lopussa Miettinen sanoo jotakin, joka jäi soimaan päähäni moneksi
päiväksi: ”Minun ajatusmaailmassani
osaaminen kertoo kaiken. Jos minut valitaan johonkin, pääsen sinne osaamiseni
takia. Jos en, pitää kehittyä ja tulla paremmaksi. Sillä ei pitäisi olla mitään
väliä, onko nainen vai mies. En halua olla kiintiönainen.” Tässä Miettinen
sanoittaa ne ajatukset, joiden näkökulmasta itse lähestyn tätä naiskysymystä.
En ajattele, että tässä on kysymys tasa-arvo agendasta tai naiskiintiöistä.
Kysymys on osaamisesta. Jos joku nainen on vaan pätevä ja paras johonkin
hommaan, niin miksi hän ei voisi toimia siinä?
Ps. Toivotan kaikkea hyvää ja menestystä Marianne
Miettiselle ja suomalaiselle naisjalkapallolle! :)
KOMMENTOI TEKSTIÄ FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ
________________
Pilvikki Viitanen on ex-nuorisopastori ja teologian maisteri, joka opiskelee tällä hetkellä johtamisen psykologiaa ja kulttuurihistoriaa Lapin yliopistossa Rovaniemellä.
eli Ulla Rautiainen sanoo:
VastaaPoistaMinua kyllä korvaan räsähtää, miksi naisten pitää aina niin kovalla kiireellä todistaa, ettei halua tulla valituksi "kiintiönaisena" sukupuolensa vaan pätevyytensä takia.
Niin kuin että kun iät kaiket kaikkialla maailmassa, ja edelleenkin vaikkapa helluntaiseurakunnissa on miehillä ollut suora tie saapastella tärkeille paikoille nimenomaan sukpuolensa antaman edun avittamana eikä se ole heitä ollenkaan kiusannut eikä edes mielessä juolahtanut epäillä, olisiko tässä nyt tullut jonkun pätevämmän naisen ylitse käveltyä.
Niin että kun on ollut ja on edelleenkin näitä 100% mieskiintiöitä tietyissä asioissa, vaikkapa vanhimmistoissa, eivätkä sinne valitut veljet pidä sukupuolensa avulla saatua asemaansa mitenkään kiusallisena.
Näitten naiskiintiöiden tarkoitushan on juuri mahdollistaa pätevien naisten valituiksi tuleminen paikoissa, joissa on ollut epäreiluna tapana valita vähemmän päteviä miehiä pätevämpien naisten ohitse. Ettei taas osaavia naisia sivuutettaisi sukupuolensa takia jonkun ukon hyväksi. Eli kiintiöiden tarkoitus on nimenomaan toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja mahdollistaa pätevyyden eikä sukupuolen palkitseminen.
Jotenkin tällaisesessä "en-halua-kiintiönaiseksi"-vakuuttelussa ikävästi haiskahtaa asenne, etteivät naiset niin päteviä olekaan, tai ettei päteviä naisia ainakaan riittävästi ole vaan että pääsevät nyt kiintiöiden turvin tärkeille paikoille vaikkeivat oikestaan hommia osaisikaan ja sitten kiirehditään selittämään, että en minä vaan ole noita kiintiöläisiä vaan oikeasti pätevä...
Niin että voitaisi me naiset ainakin antaa täysi tuki jokaiselle naiselle, joka on onnistunut lasikaton murtamaan ja pääsemään ansaitsemalleen paikalle, tapahtuipa se sitten kiintiöiden tai muun kautta.
Hei Ulla ja kiitos kommentistasi! Tuossa on kyllä oma järkensä, että ne kiintiöt ovat sitä varten, että naisilla olisi tasavertaisempia vaihtoehtoja. Tietysti sitten kiintiöt tuovat omat haasteensa, jos puhutaan siitä, että valinnan takana pitäisi olla puhtaasti Jumalan kutsu. Eli toisaalta kiintiöillä ei olisi kiva rajoittaa Jumalaa, mutta toisaalta taas kiintiöissä olisi se hyvä puoli, että ne voivat auttaa taistelemaan mieskulttuurillista aaltoa vastaan. Eli hyviä pointteja sinänsä.
PoistaToisaalta mietin, että seurakuntakontekstissa ja erityisesti helluntailaisuudessa ajatus kiintiöstä olisi aika erikoinen, vaikka ymmärrän kyllä perusajatuksesi. Mitä olet mieltä ihan siitä, että kulttuuria pystyttäisiin muuttamaan sellaiseksi, että kiintiöitä ei itsessään tarvittaisi, vaan valinnassa huomoitaisiin enemmän ihminen, ei sukupuolta? Pidätkö ajatusta täytenä utopiana?
eli Ulla Rautiainen sanoo:
VastaaPoistaSehän se ihannetilanne olisi, että valinnat tehtäisiin kutsumuksen, eikä sukupuolen mukaan. Valitettavasti vain todellisuus harvoin on ihanteiden mukaista.
Tässä on nyt se ongelma, että kiintiöiden olemassaolo nähdään vain silloin, kun miesvaltaisiin paikkoihin laitetaan naiskiintiöt. Nythän helluntaiseurakunnissa kuitenkin on vallitsevana käytäntönä mainitsemani 100 prosentin mieskiintiöt vanhimmistoihin ja pastorin tehtäviinkin useimmissa seurakunnissa. Miksei näissä tapauksissa vastaavasti olla huolissaan, että nämä mieskiintiöt rajoittavat Jumalaa ja jättävät kutsumusta kantavia ihmisiä ulkopuolelle? Eli että kun miehiä valitaan tehtäviin sukupuolensa perusteella, pidetään sitä normaalitilanteena, jossa ei ongelmakohtia nähdä. Vasta kun aletaan puhua naiskiintiöistä, otetaan esille mahdolliset ongelmat, joita tällaiset kiintiöt aiheuttavat.
Elikkä tarkoitan sanoa, että helluntaissa on jo käytännössä sukupuoleen sidottu kiintiö vanhimmistoja ja pastorinvirkoja täytettäessä.
Eikö muka ole rajoittavaa, että kerrotaan Jumalalle, että et sitten saa kutsua ketään naista näihin tehtäviin, koska emme sitä valintaasi kuitenkaan hyväksyisi, vaan otamme joka tapauksessa siihen miehen vaikka ainoa todiste tämän "kutsumuksesta" olisi sukupuoli?
Kiintiöt ovat välttämättömiä niissä murrosvaiheissa, joissa tasapuolisuus ei toteudu muilla keinoin. Ajan kanssa kiintiöistä päästään yleensä luopumaan, kun totutaan tekemään valintoja ilman seksistisiä rajoituksia.
Pelkään vain, että ilman kiintiöitä helluntaissa mikään ei muutu, vaan tulevaisuus vielä pitkälle näyttäytyy ennemminkin dystopiana kuin utopiana ainakin kun sitä meidän naisten näkökulmasta katselee.
Mutta ainahan ihmeitä voi tapahtua. Toivotaan parasta.