lauantai 24. syyskuuta 2016

”Tänne tarvittaisiin vähän feminismiä!” (Feminismi, osa 1)

Jo joitakin vuosia sitten kotiseurakuntani tiedotuslehdessä ilmestyi silloista seurakuntamme nuorisotyön johtoryhmää esitellyt uutinen, joka ilmestyessään herätti ystäväpiirissäni yllättävän paljon tunteita. Tuo lehtijuttu ei sinänsä ollut mitenkään erityinen: se sisälsi oikeastaan vain ryhmän jäsenten lyhyet esittelyt sekä kuvan, jossa rennon näköiset miehet nojailivat pöytään. Reaktioita ei näin ollen niinkään tuntunut synnyttävän se, mitä kuvassa oli, vaan pikemminkin se, mitä siitä koettiin puuttuvan – nimittäin naisia. Kuvan ystävällisen näköinen miesrivi kun katkesi ainoastaan kerran keskellä istuvaan nuoreen naiseen, joka esiteltiin hänestä ja yhdeksästä miehestä koostuvan johtoryhmän sihteeriksi. Tuota kuvaa hetken tarkasteltuaan muuan näpsäkkä ystävättäreni napakasti painoikin etusormensa punaiseksi lakatun kynnen miesrivistöön tokaisten: ”Tänne tarvittaisiin vähän feminismiä!”

Pahan feminismin uhka


Uskaltaisin väittää, että yleisesti ottaen herätyskristityt eivät suhtaudu feminismiin kovinkaan positiivisesti. Joukossa toki on varmasti poikkeuksia ja monen suhtautumistapa lienee myös kokolailla neutraali, mutta siitä huolimatta ajattelen, että jos tänä sunnuntaina nousisin jonkin paikallisen saalemin saarnapönttöön ja julistautuisin feministiksi, en saisi kuulijajoukosta sanomalleni kovinkaan montaa aamenta.

Väitän, että helluntailaisessa ja herätyskristillisessä ajattelussa feminismi nähdään uhkana ja toisinaan jopa ”oikean”, perinteisen ja raamatullisen naiskäsityksen vastakohtana. Yksi esimerkki tällaisesta hahmotustavasta löytyy Pirjo Alajoen teoksesta Naiseus vedenjakajalla – kristillinen näkökulma feminismiin. Törmäsin tuohon vuonna 2005 ilmestyneeseen kirjaan melko pian sen ilmestymisen jälkeen, ja siitä lähtien olen käynyt sen kanssa jonkinlaista mielensisäistä vuoropuhelua siitä, mitä ajattelen sen esittämistä väitteistä. Olen viimeisen vuosikymmenen aikana lukenut Alajoen kirjan useita kertoja ja tutustunut muihin Alajoen hengenheimolaisiin, mutta toisaalta myös opiskellut sekulaaria sukupuolentutkimusta tavoitteena hahmottaa sitä, että missä suhteessa kristillisyyden ja feminismin tulisi toisiinsa olla.



Oma ajatteluni on varmasti vielä muotoutumassa, ja tästä aiheesta olisi paljon yhtä blogipostausta enemmän sanottavaa, mutta siitä huolimatta haluan nyt nostaa esiin muutaman asian feminismistä ja (herätys)kristittyjen siihen liittyvistä käsityksistä. Vaikka olen joistain Alajoen kirjassaan esittämistä ajatuksista hyvin paljon samaa mieltä, liittyy Alajoen edustamaan feminismikuvaan mielestäni toisaalta paljon haasteita, joista nostan esiin kaksi. Ensimmäiseksi väitän tässä kirjoitukseni ensimmäisessä osassa, että feminismiä ja ”raamatullista” naiskuvaa ei ole mielestäni reilua asettaa toisensa poissulkeviksi vastakohdiksi. Toiseksi tekstini toisessa osassa haluaisin painottaa sitä, että feminismistä puhuessamme emme suinkaan puhu jostain ehyestä ja muuttumattomasta ajatuskokonaisuudesta, vaan pikemminkin feminismi on (poliittista) ajattelua, joka on vahvasti vuorovaikutuksessa ympäristöönsä.

Feminismi vs. ”raamatullinen” naiseus


Kirjansa esipuheessa psykologian ja filosofian maisteri, Operaatio Mobilisaation pitkäaikainen työntekijä Pirjo Alajoki määrittelee naiseuden olevan nyt vedenjakalla: valittavana on naiseuden toteuttaminen joko traditionaalisella tavalla tai feministisen mallin mukaan. Alajoen esittelemä feminismi on saanut naiset toimimaan yhteiskunnassa ”miesten tavoin”, tehnyt heistä ”enemmän miesten kaltaisia, androgyynisiä” ja näin ollen aiheuttanut kilpailun lisääntymistä, moraalin romahtamista, perheiden ongelmien lisääntymistä, avioerolukujen kohoamista ja itsekeskeistä omien etujen ajamista. Tämän feministisen kehityskulun vaihtoehtona olisi Alajoen mukaan traditionaalinen näkemys naiseudesta, joka ”korostaa naisen oikeutta toimia omalle sukupuolelleen luontevalla tavalla läheisten ihmisten parhaaksi ja omaksi kasvukseen”.

Vaikka Alajoki ei eksplisiittisesti nimeäkään omaa näkemystään naisen roolista komplementaristiseksi, niin siltä se vaikuttaa: kirjassa esitellään ”naisen omalle sukupuolelle luonteva toimintatapa”, jossa miesten ja naisten ”ei tarvitse tehdä samoja asioita ollakseen tasavertaisia”. Alajoen mukaan tämä raamatullinen naismalli korostaa naisen arvoa elämän synnyttäjänä, ylläpitäjänä ja kannattelijana sekä myös miehen tasavertaisena kumppanina, mutta kuitenkin tavalla, jossa naiselle ja miehelle kuuluvat omat tehtävänsä. Kirjassa tätä oikeaa naiseutta kutsutaan traditionaaliseksi ja monessa kohtaa ihanteellinen nainen maalataan 1950-luvulla eläneeksi kotirouvaksi. Alajoki useassa kohtaa nimittäin ihannoi kotona lapsia hoitavaa vaimoa, joka löytää elämäntehtävänsä aviomiehensä ja perheensä palvelemisesta ja vierittää ”modernin”, taloudellisesti itsenäisen ja miehestä riippumattoman nykynaisen harteille syytöksiä koko yhteiskunnan negatiivisesta kehityksestä.

Raamatullista vai retoriikkaa?


Vaikka Alajoen väitteiden kanssa olisi eri mieltä jo sinänsä, niin erityisen paljon ongelmia on mielestäni Alajoen tavassa liittää kuvaan mukaan kristillisyys ja raamatullisuus. Alajoen mallissa retorisesti taitavaa ja samalla erittäin ärsyttävää on nimittäin se, että malli asettaa komplementaristisen naismallin ”raamatulliseksi”, oikeaksi ja kristilliseksi, ja linjaa kaikki siitä poikkeavat ajatukset feminismiksi, ei-raamatullisiksi ja vääriksi. Feminismi on Alajoen mukaan pohjimmiltaan ”kapinaa Jumalan luomisjärjestystä vastaan”, luomisjärjestyksen ainut oikea tulkinta taas on miesten ja naisten erilaisia tehtäviä painottava komplemetarismi, ja kaikki muu ajattelu leimataan feminismiksi eli melko yksiselitteisesti Raamatun vastaiseksi ja vääräksi.

Alajoen käyttämä retorinen tapa rajata raamatullista naiseutta on siis myös tämän blogin näkökulmasta aika suppea. Koko Naispastori-blogin tarkoitus kun on nimenomaan ollut osoittaa perusteluja sille, että egalitaristinen tulkinta naisten asemasta ja palvelutehtävistä nousee Raamatusta ja perustuu nimenomaisesti Raamattuun. Alajoen edustama hahmotustapa kuitenkin tunnistaa raamatulliseksi vain hänen itsensä edustaman käsityksen, ja muut tulkinnat Raamatusta ovat automaattisesti vääriä – mikä puolestaan tekee tulkintaa koskevasta keskustelusta melko haastavaa tai jopa mahdotonta. Omasta tulkintatavastaan toki saa ja pitääkin olla innostunut, mutta toivottavasti innostuksen ohelle mahtuisi myös halua ja kykyä asettua kunnioittavaan dialogiin erilaisten näkemysten kanssa.

Teksti jatkuu seuraavassa postauksessa.


Keskustele aiheesta facebook-sivuillamme!

________________

Anna Lehmuskoski on teologian ja (jos Herra suo, niin pian) yhteiskuntatieteiden maisteri sekä seurakunta-aktiivinen helluntailainen nainen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti