Blogihaastattelussa Tampereen Vapaakirkkoseurakunnan johtaja Kari Kähäri

”Monessa tilanteessa olen havainnut, miten erilaista viisautta naisilla on.”

Tällä hetkellä Suomen Helluntaiherätyksessä keskustellaan aktiivisesti naisten asemasta ja roolista seurakunnassa. Lokakuun alussa järjestetyillä työntekijöiden ja vanhimmiston jäsenten Syyspäivillä perjantai oli omistettua aiheelle teemalla ”Seurakunta miesten ja naisten palveluyhteisönä” (voit tutustua paikanpäällä olleen Markuksen ansiokkaisiin postauksiin keskusteluista tästä ja tästä).

Vaikka naisten rooli seurakunnassa vaikuttaakin tällä hetkellä olevan nimenomaan helluntaiherätyksen ajankohtainen puheenaihe, niin naisten palvelemisesta on varmasti puhuttu myös muissa kirkkokunnissa. Niinpä blogimme päätti kääntää katseensa hetkeksi Vapaakirkkoon, josta haastateltavaksi suostui Tampereen Vapaakirkkoseurakunnan seurakunnanjohtaja Kari Kähäri.

1.   Esittelisitkö lyhyesti itseäsi ja kertoisit, että miten sinusta on tullut pastori?

Olen Kari Kähäri, 59-vuotias Etelä-Pohjanmaalta kotoisin oleva pastori jo vuodesta 1981. Ensimmäinen pastorin paikkani oli Valkeakosken Vapaaseurakunta, toisena työskentelin Porissa 16,5 vuotta ja Tampereella olen toiminut vuoden 2002 elokuusta lähtien.

Uskoontultuani 15-vuotiaana koin melko pian kutsua hengelliseen työhön ja se on johtanut minut paimenen sauvan haltijaksi.

2. Selasin tätä haastattelua varten Tampereen Vapaakirkkoseurakunnan nettisivuja ja huomasin, että teillä on sekä työntekijöinä että vanhimmiston jäseninä naisia! Miten teillä suhtaudutaan naisiin seurakunnassa, voivatko he toimia kaikissa seurakunnan palvelutehtävissä?

Periaatteessa meillä Vapaakirkossa on ollut kautta seurakunnan historian naisia vanhimmistossa, joskin on saattanut olla myös välivaiheita, joissa tämä asetelma on kokenut myös jonkinasteista vastustusta. Aina toki on seurakunnassa jäseniä, jotka eivät naisten vanhimmistossa toimimista henkilökohtaisesti kannata.

Meillä Tampereen Vapaaseurakunnassa viime vuosina kaikki vanhimmiston jäsenet ovat mm. siunanneet ja jakaneet ehtoollista. Ehtoollisen jakamisessa olemme muutenkin ilokseni kokeneet aika vahvan vapautumisen siinä suhteessa, ketkä sitä voivat jakaa. Meillä ehtoollinen jaetaan kolmessa pisteessä ja jakamassa on ollut myös nuoria sekä uskoontulleita maahanmuuttajia. 

Vapaakirkossa on ehkä noin 10 vuotta ollut mahdollisuus naisilla saada Vapaakirkon myöntämä pastorin valtakirja (koulutuksen perusteella). Se oikeuttaa heidät toimimaan missä tahansa seurakunnallisessa tehtävässä. Lisäksi Vapaakirkossa on olemassa työntekijävaltakirja, joka eroaa pastorin valtakirjasta vain oikeastaan siinä, että pastoreilla on ainoastaan vihkimisoikeus. Seurakunnat kuitenkin paikkakuntakohtaisesti ratkaisevat sen, ketkä palvelevat missäkin tehtävissä.

3. Mitä mielestäsi Raamattu sanoo naisten asemasta ja roolista seurakunnassa?

Olin pitkään hyvin vahvasti vastaan naisten pastorin valtakirjan saamista ja vanhimmistossa toimimista. Samalla kuitenkin olin paljon toiminut erilaisten naistyöntekijöiden kanssa kirkossamme. Olin tämän kysymyksen kanssa kuitenkin avoin siinä mielessä, että Jumala voi muuttaa käsitystäni niin halutessaan.  Sitten koin, miten Pyhä Henki puhutteli sen kautta, miten puhun seurakunnalle. En voinut ajatellakaan puhuvani vain miehille ja kun Raamatun tekstissä luki ”miehet”. Jostain kumman syystä lähes aina minun piti lisätä siihen naiset, enkä kokenut toimivani siinä epäraamatullisesti, pikemminkin päinvastoin! Toisin sanoen että olisin ollut tässä mielessä johdonmukainen tuota raamatullisuuslinjaa seuratakseni, niin minun olisi pitänyt puhua vain miehille. Se ei kuitenkaan tuntunut luontevalta ja omalta. Tätä kautta koin Jumalan avartaneen ajatukseni ja mielipiteeni suhteessa naisen asemaan seurakunnassa. Samalla, kun näin sanon, kannatan toki vahvaa isyyden ja äitiyden merkitystä.

4. Entä onko naisten palvelun tilanne samanlainen kaikissa Suomen vapaakirkkoseurakunnissa? Ja jos teillä on seurakuntien toiminnassa mukana ns. komplementaristisesti ajattelevia (eli kaikki palvelutehtävät eivät ole tarkoitettu naisille), niin miten tästä naisten palvelusta ei ole teillä tullut suurta kiistaa?

Koko Suomen mittakaavassa kirkossamme on paikallisia eroja, jotka jossain määrin vaikuttavat suhtautuiseen toisiin seurakuntiin.

Naisten asemasta seurakunnassa on käyty kädenvääntöä kyllä vuosien varrella - ja ajoittain kipeästikin. Kun pastorin valtakirjan myöntämisestä naisille tehtiin päätös Vapaakirkon vuosikokouksessa, edelsi sitä hyvin vahva keskustelu ja kirjoittelu lehdessämme. Kun tuo päätös oli tehty, niin vähän aikaa oli kyräilyä ja arvostelua, mutta melko pian kuitenkin tilanne rauhoittui. Tässä suhteessa on mielestäni hyvä, että annetaan tilaa ajatella molemmilla tavoilla ilman, että siitä tehdään jakokysymystä.

5. Palataan vielä teidän seurakuntanne vanhimmistoon ja siellä oleviin naisiin.

Meillä helluntaiherätyksessä kuulee välillä sellaista argumenttia, että koska nainen on ”heikompi astia” eikä miehen tavoin kestä johtajuuteen kuuluvaa vastuuta ja kovien päätösten tekemistä, naisen ei tulisi kuulua vanhimmistoon. Onko teillä ilmennyt ongelmia siitä, että osa vanhimmistonne jäsenistä on naisia?

Eipä juuri. Ainahan on ongelmia, mutta niitä on sekä miesten että naisten kanssa. Ongelmia on tullut lähinnä siinä, että jotkut eivät ole liittyneet seurakuntaamme siitä syystä, että vanhimmistossamme on ollut naisia. Toisaalta tässäkin asiassa on ollut päinvastaista suuntausta.

On hyvä tunnustaa, että on olemassa sekä viisaita että heikkoja miehiä ja naisia. Joskus jotkut naiset kestävät paremmin johtajuuteen liittyviä paineita kuin mitä toiset miehet.

6. Entä ajatteletko, että siinä on jotain lisäarvoa seurakunnan toimintaan, että palvelemassa ja johtamassa on sekä miehiä että naisia?

Monessa tilanteessa olen havainnut, miten erilaista viisautta naisilla on. Kyllähän me monet aviomiehet sen tiedämme: missä olisimmekaan, ellei Jumala olisi antanut viisasta vaimoa!

7. Kun nyt vedimme sinut vähän kuin mukaan tähän helluntailaisen naisten palvelemisesta käytävään keskusteluun tai ainakin jonnekin sen reunalle, niin miten ohjeistaisit naisten asemaa ja roolia seurakunnassa pohtivaa helluntaiherätystä?

Kyllä se viisaus teidän keskuudestanne löytyy – antakoon Jumala sen.

KOMMENTOI TEKSTIÄ FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Haastattelijana oli Anna Lehmuskoski on teologian ja (jos Herra suo, niin pian) yhteiskuntatieteiden maisteri sekä seurakunta-aktiivinen helluntailainen nainen.

Ovatko naiset vallanhaluisia?

Helluntailiikkeessä väännetään tällä hetkellä peistä naisten mahdollisuuksista toimia tietyssä asemassa tai tietyllä virkanimikkeellä. Kuitenkin, jos nainen itse alkaa kampanjoida sen puolesta, että voi toimia jossakin tehtävässä, hän saa helposti kuulla vihjailua itsensä korottamisesta. Siitä, että tässä meillä on vallanhimoinen nainen, jota pitää jollakin tavalla varoa. Että tässä on Iisebel, joka tahtoo hamuta vallan itselleen.

Erityisesti miehenä on joskus liiankin helppo katsoa ulkopuolisena naisten kipuilua sen kanssa, mitä he voivat tehdä seurakunnassa. On helppo miettiä, onko tuo nyt itsensä tyrkyttämistä tai vallanhalua, ja samalla on helppoa muistella Jeesuksen lausahduksia itsensä korottamisesta.

Mikä on pelikenttä?

Onko niin, että nainen on vallanhaluinen, jos hän haluaa toimia vaikka pastorina? Kysymys on jostakin näkökulmasta reilu, tai ainakin se vaatii vastauksen. Kertaan vastausta varten hieman taustoja.

Alun perin Jumala loi miehen ja naisen toimimaan yhdessä tasavertaisina kumppaneina ja hallitsemaan luomakuntaa. Syntiinlankeemus toi valtataistelun, jossa mies on vahvempana polkenut naista. Uuden testamentin aikana Jumala tarkoitti seurakunnan yhteisöksi, jossa Hän itse voi kutsua ja varustaa ihmisiä toimimaan johtotehtävissä. Seurakunnan johtaminen on aina jossakin suhteessa karismaattista: pohjalla on Jumalan kutsu ja Jumalan valtuutus.

Meillä on Jumala, joka nostaa sekä miehiä että naisia yhdessä johtamaan seurakuntaa, oli kyse sitten pyhäkouluista, saarnoista, budjettipäätöksistä kuin opillisista linjanvedoistakin. Kuitenkin meillä on pitkä historia, että me miehet olemme kaapanneet johtajuuden itsellemme. Miehet ovat päässeet kiinni valtojen kahvoihin ja pitäneet kiinni molemmin käsin. Kun Jumala on kutsunut ja varustanut naisia, emme ole tehneet heille tilaa muualla kuin keittiössä tai lapsityössä – toisin sanoin, emme ole tunnustaneet sitä tonttia, jonka Jumala on varannut jollekin toiselle.

Missä vallanhalua?

Onko nainen vallanhaluinen, jos hän haluaa toimia pastorina? Tässä kysymyksessä on oletus, että seurakunnassa valta on nyt jaettu Jumalan tahdon mukaisesti ja että naiset yrittävät nousta tätä pyhää tahtoa vastaan. Kuitenkin edellisen, lyhyen historiakatsaukseni perusteella asetelma vaatii korjausta: kaikessa on kyse Jumalasta. Jumala itse antaa lahjat ja toivoo, että ne tunnistettaisiin ja niille annettaisiin tilaa seurakunnassa. Nyt kuitenkin osa lahjojen kantajista on sysätty syrjään – ja heitä syyllistetään, jos he tunnistavat lahjansa ja tahtovat käyttää sitä. Jos nainen siis kantaa Jumalan kutsua ja hän on saanut Jumalalta lahjoja täyttää tämä kutsu, kyse ei ole vain itsensä suosittelusta – se on Jumalan kutsun tunnistamista.

Mielestäni kysymys pitäisi kääntää ympäri. Ketkä ovat vallanhaluisia – ne, jotka tahtovat toteuttaa Jumalan antamaa kutsua, vai ne, jotka tahtovat pitää itsellään sen alueen, jota Jumala tarkoittaa toisille?

Tietysti elämä ei ole koskaan yksinkertaista. Jumalaa kunnioittamaton vallanhalu ei kysy sukupuolta, ja jokainen voi syyllistyä siihen. Samoin monet miehet ovat vilpittömän vakuuttuneita, että he eivät taistele Jumalaa vastaan tai yritä rajoittaa naisia, vaan lähinnä tahtovat pysyä Raamatun sanassa pitäessään tonttia miesten vallassa, ilman pyrkimyksiä pönkittää omaa egoaan. Siksi on niin tärkeä palata takaisin Raamatun äärelle yhdessä ja tutkia, mitä Jumala aiheesta ajattelee. Itse uskon, että tämä johtaa parhaimmillaan siihen, että tunnustamme Jumalan lahjojen antajana emmekä pelkistä keskustelua pelkästään valtapeleihin. Vain yhdellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, joten hänen valtuutuksensa olisi se, joka meidän tulisi tunnustaa.

KOMMENTOI KESKUSTELUA FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Markus Mäenpää suorittaa teologian jatko-opintojaan Åbo Akademissa. Markus nauttii seurakunta-aktivismista, historiallisen Jeesuksen tutkimuksesta sekä kolmivuotiaiden kaksospoikien hiekkalaatikkoleikeistä. Hän on ansiokkaasti päässyt irti teeaddiktistaan.

Blogikahvivieraana Suvi Kankkunen: naiset Vapaakirkossa

Syyskuun lopussa Anna ja Pilkku kävivät kahvilla Suomen teologisen opiston opettajan ja Hope-raamattukoulun johtajan Suvi Kankkusen kanssa. Hän on opiskellut kauppatieteitä Jyväskylän yliopistossa pääaineenaan johtaminen sekä 4-vuotisen teologisen tutkinnon Suomen teologisessa opistossa. Keskustelu 35-vuotiaan Vapaakirkon vaikuttajan kanssa avasi mielenkiintoisia näkökulmia naisten toimintaan seurakuntakentässä. Vapaakirkon toiminnan ja kulttuurin valossa on mielenkiintoista pohdiskella helluntaiherätyksen käytänteitä.

Pilkku:

Kertoisiko aluksi miten naiset ovat olleet mukana Vapaakirkon toiminnassa historiassa?

Suvi:

Vapaakirkossa naiset ovat toimineet monenlaisissa tehtävissä, sekä vanhimmistoissa että seurakuntien työntekijöinä, liikkeen alusta (1870-luvulta) asti. Moni seurakunta on syntynyt herätyksestä, joka sai alkunsa nimenomaan naisevankelistojen toiminnasta.

1970–1990-luvuilla oli Vapaakirkossakin voimakkaammin naisten johtamista ja opettamista rajoittavaa ajattelua. Kirjassa “Tienraivaajat. Vapaakirkon naiset ilosanoman viejinä” kirjoittajat toteavat, että naisia vastustava ajattelu oli toisaalta baptistis-helluntailaista vaikutusta ja toisaalta siinä näkyi luterilaisen kirkon naispappeuskeskustelun vaikutus.

Anna:

Onko Vapaakirkko tehnyt jonkun julkilausuman naisten asemasta? Viittasit aikaisemmin siihen, että Vapaakirkko on ottanut myönteisen kannan naisten toimintaan - mitä se tarkoittaa?

Suvi:

Työntekijävaltakirjoja on aina annettu sekä miehille että naisille, paitsi pastorin valtakirjaa, johon ensimmäinen naishakija tuli 1995. Tästä käynnistyi teologinen keskustelu aiheesta. Vuonna 1999 Vapaakirkon vuosikokouksessa asia herätti vielä paljon ristiriitaa, mutta vuosikokouksessa 2002 seurakuntien edustajat hyväksyivät ääntenenemmistöllä hallituksen esityksen myöntää pastorin valtakirjoja myös naisille.

Suvi ja Pilkku pöydän vieressä, Anna kuvassa kameran takana.

Yhdyskuntajärjestyksessä viitataan vanhimmiston jäsenten valinnassa Uuteen testamenttiin, ja käytännössä naisia on ollut alusta asti vanhimmistoissa, tosin ei kaikissa seurakunnissa. Hallituksen linjauksesta huolimatta seurakunnat ovat itsenäisiä, joten suhtautuminen naisten rooleihin vaihtelee. Joissakin seurakunnissa vanhimmisto ja työntekijät on yhtä mieltä naisten asemasta, ja toisissa seurakunnissa mielipiteet hajautuvat.

Vapaakirkko on helluntailiikkeeseen verrattuna demokraattisempi, eli meillä seurakunnan kokous valitsee vanhimmiston jäsenet. Omasta kannastaan riippumatta seurakunnan johdon täytyy hyväksyä se, ketä seurakunta äänestää vanhimmistoon.

Oma kokemukseni on se, että voimme tehdä työtä rinta rinnan, vaikka olisimme eri mieltä tästä naiskuviosta. Monesti käytännön työ vaientaa vastustuksen. Jos ihmiset näkevät, että jonkun naisen johtamistyöstä tulee hyvää hedelmää, niin vastustus yleensä hiljenee. Naiskysymyksestä ei ole tullut meillä liikettä jakavaa asiaa, vaikka mielestäni sitä on tärkeä pitää esillä. Toki tässä vaaditaan molemmilta osapuolilta kypsyyttä ja sitä, että toisten motiiveja ei aleta kyseenalaistamaan.

Samalla hyvä nainen ja hyvä johtaja?

Pilkku:

Millaista on toimia (verrattain) nuorena ja naimattomana naisena Vapaakirkossa johtajatehtävässä?

Suvi:

Yleisesti Vapaakirkossa on hyvä olla, sillä meillä kirkkokunnan johto ja koulutuksen johto on sitä mieltä, että naiset voivat toimia kaikenlaisissa rooleissa. Minulla on ollut ympärilläni ihmisiä, jotka ovat aktiivisesti tukeneet hengellisesti ja nostaneet minua ja avanneet ovia uusiin tehtäviin. Se on ollut tosi tärkeää. Ne ihmiset seurakunnassa, jotka ovat olleet naisten johtajuutta vastaan, eivät ole minua vastustaneet, mutta eivät luonnollisesti ole myöskään kannustaneet johtajuudessa yli tiettyjen rajojen. Siinä on iso ero, tukeeko joku aktiivisesti vai onko vain neutraali.

Minulla on myös onneksi ystäviä, sekä miehiä että naisia, jotka ovat tässä samassa tilanteessa. Eli on joukko, johon kuulua, joka on samoissa jutuissa mukana ja johon voi samaistua. En siis tunne itseäni erikoiseksi tai oudoksi.

Toisaalta mietin, että nuorena naisena saattaisin kohdata vaikeuksia myös sekulaarilla puolella. Tein graduni naisjohtajien kokemuksista, ja sen pohjalta voisin melkein sanoa, että naisten kokemukset ovat aika samanlaisia seurakuntakentässä ja sen ulkopuolella. Sekulaarissa maailmassa ei ole vastassa teologisia argumentteja, mutta sieltä löytyy kyllä näitä muita ilmiöitä: stereotypiat miehistä ja naisista, hyvä veli -verkostot, johtaja nostaa samankaltaisia kuin itse on…

Pilkku:

Olen myös miettinyt, että meihin vaikuttaa paljon länsimaisen kulttuurin traditio, jota emme useinkaan tunnista omassa ajattelussamme. Meidän kulttuurinen mallimme on miehiä johtajuustehtäviin suosiva, ja helposti se malli hengellistetään. Miten sinun oma kaaresi on mennyt, oletko aina ajatellut, että naiset voi olla kaikissa rooleissa vai oletko joutunut työstämään sitä?

Suvi:

Lukioikäisenä en oikeastaan ajatellut asiaa, tein vaan kaikenlaista seurakunnassa, jossa oli myös naisia vanhimmistossa. Kun minut 27-vuotiaana valittiin vanhimmistoon, kohtasin ensi kertaa kasvokkain ihmisiä, jotka ajattelivat että naisen ei pitäisi olla vanhimmistossa, ja siitä syystä minun piti käydä oma teologinen prosessi aiheesta. Mielestäni

 on ihan välttämätöntä selvittää itselleen tämän asian raamatulliset perusteet – niistä on oltava ihan satavarma, jotta voisi edustaa omaa kantaansa ja opettaa siitä myös muille. Nykyään ajattelen, että Raamattu nimenomaan ohjeistaa siihen, että miehet ja naiset toimisivat yhdessä.

Olen myös kyllä käynyt identiteettiprosessia nuoresta asti; sillä on ollut osa oman paikan, kutsumuksen ja lahjojen löytämistä. On pitänyt kamppailla naisidentiteetin ja johtajaidentiteetin kanssa ja erityisesti sen kanssa, että miten sovittaa ne yhteen.

Anna:

Minkä takia mielestäsi on vaikea yhdistää nais- ja johtajaidentiteetti?

Suvi:

Oman graduni sanoin, naiseuteen ja johtajuuteen liittyvät diskurssit on ristiriidassa keskenään. Stereotypioiden tasolla ei voi olla samanaikaisesti hyvä nainen ja hyvä johtaja. Jos olet hyvä johtaja, niin sitten olet naisena huono, ja päinvastoin. Näitä rooliristiriitoja olen miettinyt henkilökohtaisella tasollakin. Voinko olla naisena kunnianhimoinen, asiakeskeinen tai päämäärätietoinen? Joskus nuorempana koin itseni erilaiseksi suhteessa yleiseen naiskuvaan.

Anna:

Nuo ovat varmaan niitä kokemuksia, joihin moni nainen samastuu.

Suvi:

Kyllä, seurakunnassa ja sen ulkopuolellakin. Nykyään koen aidosti, että olen satasella nainen ja satasella sellainen kuin olen. Mutta kyllä pohdin joskus vieläkin sitä, että voinko tai saanko olla naisena esimerkiksi vakuuttava?

Pilkku:

Mikä on ollut ratkaisevaa kehityskaaressasi naisjohtajaksi?

Suvi:

Ihmiset, jotka ovat nähneet minussa johtajapotentiaalin sekä lahjani. Toisaalta koen, että se on ollut vahvasti sisäinen prosessi minun ja Jumalan välillä. Jos selaan vanhoja päiväkirjojani, niin ne ovat täynnä keskustelua Jumalan kanssa identiteetistä, siitä millainen Jumala haluaa minun olevan. Olen kokenut, että Jumala on tehnyt ensin minussa sisäisesti työtä, että olen uskaltanut olla oma itseni ja tarttua eteen tulleisiin tehtäviin. Tämä prosessi on siis kulkenut sisältä ulos.

Nainen ja tunteet

Pilkku:

inakin helluntaikentässä naisaihe herättää voimakkaita tunteita. Miksi sinun mielestäsi tämä aihe on niin tunnepitoinen?

Suvi:

Tämä aihe linkittyy sukupuoleen, avioliittoon ja perheisiin, ja ne ovat kaikki syviä ja jokaista ihmistä koskettavia asioita. Jokainen on kasvanut jonkinlaisessa perheessä ja omaksunut jonkin mallin siitä, mitä on olla mies tai nainen ja mitä omalta sukupuolelta odotetaan. Jos omaksuttua mallia uhmataan tai sitä pitäisi arvioida uudelleen, tunteet nousevat pintaan.

Tunteita herättää myös se, että osalle naisista tämä aihe liittyy kutsumukseen, eli se on hyvin henkilökohtainen ja omaan jumalasuhteeseen liittyvä.

Pilkku:

Mutta se onkin jännää, että koska tämä aihe herättää naisissa tunteita, niin sitten vedetään esiin tunnekortti ja sanotaan, että naiset eivät pysty argumentoimaan rationaalisesti ja loogisesti.

Suvi:

Kun valmistelin naisten palvelutyöhön liittyvää kanavaa HOPE-tapahtumaan, niin kuulin muutamaltakin eri taholta, nimenomaan naisilta, että nyt faktoja pöytään; naisten itkemistä ja kokemuksia on kuultu tarpeeksi, mutta nyt halutaan kuulla raamatullisia faktoja Raamatusta ja ylipäätään sitä, miten lähestyä tätä aihetta raamatullisesti.

Naisten kokemusten esille nostaminen on toki tärkeää, mutta keskusteluun tarvitaan myös muuta: faktaperusteita, virkakäsityksen avaamista, johtajuuskäsityksen avaamista. Yksi asia, joka minua eniten häiritsee, on juuri tämä johtajuuskäsitys. Osa ihmisistä tuntuu ajattelevan, ettei johtajuus ole viime kädessä ihmisen kykyjen ja luonteen asia vaan ennalta määrätty, Jumalan määräämä asema miehelle. Mun johtajuusnäkemykseni puolestaan on sellainen, että johtajuus on tehtävä ja toimintaa. Ja on järkevää, että sitä tekevät ihmiset, joilla on lahjoja ja joiden luonne kestää johtamista.

Anna:

Miten virkakäsitys liittyy mielestäsi tähän asiaan?

Suvi:

Jos verrataan Evankelis-luterilaista kirkkoa ja Vapaakirkkoa, niin luterilaiset ovat määritelleet pappisviran eri tavalla. Meillä on kyse tehtävästä, ei teologisesta realiteetista. Luterilaisessa teologiassa Jumala välittää pelastavan armon Sanan ja sakramenttien kautta, ja näitä varten tarvitaan pappisvirkaa, jota ilman ne ovat tehottomia. Meidän teologiaamme ei kuulu tuollainen ajattelu, vaan me korostamme jokaisen henkilökohtaista suhdetta Jumalaan ja yleistä pappeutta – kaikilla on sama pohja Jumalan edessä eikä meillä ole välittäjiä. Lisäksi meille seurakunnan kokous on ylin päättävä elin, sitten tulee vanhimmisto ja sen jälkeen työntekijät. Eli seurakuntalaiset delegoivat oman valtansa vanhimmistolle jotakin tiettyä päämäärää varten.

Kutsu omaan palvelutehtävään toisia kunnioittaen

Anna:

Mikä on sinun näkökulmasi siihen, miksi naiskysymys ei ole hajottanut Vapaakirkkoa?

Suvi:

Meillä on tällainen periaate, että olennaisissa asioissa ykseys, kehällisissä asioissa vapaus ja kaikissa asioissa rakkaus. Eli ihmiset tiedostavat, että on ydinkysymyksiä, jotka liittyvät pelastukseen, ja sitten on kehällisiä asioita. Vapaakirkko on ollut alusta lähtien vahvasti tekemisissä myös muiden kirkkokuntien kanssa, ja ehkä se heijastuu myös tähän, että pystytään hyväksymään erilaisia teologisia näkökantoja.

Myös koulutus vaikuttaa siihen, miten asioihin suhtaudutaan. Minun mielestäni teologinen koulutus korreloi sen kanssa, että ymmärretään, että naiskysymys on Raamatun tulkintaan, ei raamattu-uskollisuuteen liittyvä asia.

Pilkku:

Viimeinen kysymys. Työskentelet nuoremman sukupolven ja nuorempien naisten kanssa. Mitä ajatuksia se herättää liittyen tähän aiheeseen? Mitä haluaisit sanoa nuoremmille naisille?

Suvi:

Ensimmäisenä tulee mieleen, että nuoret tarvitsevat monenlaisia esikuvia. Naisjohtajuustutkimuksissa yksi naisten este työelämässä on positiivisten esikuvien ja roolimallien puute; esikuvat ovat tärkeitä identiteetin muodostumisen näkökulmasta.

Sitten olennainen kysymys on miettiä omaa kutsumusta ja lahjoja ja sitä, millä perusteella Jumala kutsuu ja valtuuttaa ihmisiä. Minä haastan nuoria tutkimaan palvelutehtävien perustaa Raamatusta ja katsomaan Raamatun kokonaiskuvaa. On tärkeää katsoa ensin isompaa kokonaisuutta ja tulkita sitten yksityiskohtia kokonaisuuden valossa.

Haluaisin sanoa nuorille, että pyrkikää elämään todeksi sitä, mitä löydätte Raamatusta. Jos laittaa kaikkensa peliin Jumalan valtakunnan tähden, niin tuskinpa Jumala asettaa siinä rajoja, että “älä tätä mun valtakuntaa liiaksi levitä, koska olet nainen”. Samaan aikaan Raamattu haastaa meitä keskinäiseen palvelijuuteen ja toisten kunnioittamiseen.

KOMMENTOI TEKSTIÄ FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Pilvikki "Pilkku" Viitanen on ex-nuorisopastori ja teologian maisteri, joka opiskelee tällä hetkellä johtamisen psykologiaa ja kulttuurihistoriaa Lapin yliopistossa Rovaniemellä.

Anna Lehmuskoski on teologian ja (jos Herra suo, niin pian) yhteiskuntatieteiden maisteri sekä seurakunta-aktiivinen helluntailainen nainen.

Viitteet:

Hämelin, E. & Rautamäki, V. 2001. Tienraivaajat. Vapaakirkon naiset ilosanoman viejinä. Hämeenlinna: Päivä Oy. s. 373–374.