Diakonos ja protasis Foibe – Vastakulttuurinen johtajuus, osa 1

1. Johdanto 

Tämä kirjoitus on Foibe-trilogiani toinen osa. Foibea kutsutaan sekä ”Kenkrean seurakunnan palvelijaksi” (38, 92, KR) (kreik. diakonos, mask./fem.) että ”tueksi” (92) tai ”avuksi” (38, KR) (kreik. protasis, fem.). Katsaus kansainvälisiin käännöksiin johtaa huomioon, että tulkinnan kannalta molempien sanojen merkitykset ovat ladattuja. Ruutia ei ole säästetty käännösvastineita puolustettaessa. Pitäisikö diakonos-nomini kääntää palvelijana, seurakuntatyötekijänä (minister), lähettiläänä vai julistajana? Onko protasis-sanan vastine apu, tuki, hyväntekijä, suojelija vai seurakunnan johtaja? Jokaiselle näistä käännöksistä löytyy perustelunsa, mutta paras käännösvastine syntyy tarkastelemalla tekstiä syvemmin.

2. Tulkinnan sudenkuopat

Foiben asemaa tarkasteltaessa suurin haaste lienee Paavalin kirjeenvaihdon heijastama seurakunnan johtajuusrakenteen arviointi ja sen hermeneuttinen ymmärtäminen nykyaikana. Lukija 2000-luvulla kohtaa välttämättä syvän hermeneuttisen rotkon. Toisella laidalla hän saattaa lukea tekstiin modernin demokratian käsitteen ”johtaja”, joka tarkoittaa osakkeenomistajien tai äänestäneiden delegoimaa valtaa valvoa enemmistön etuja (Clarke 2000, 233). Tämänkaltainen johtajuus on Uuden testamentin maailmassa kokonaan vierasta.

Toisella puolen rotkoa tulkitsija saattaa lukea tekstiin antiikin patriarkaallisuudesta periytyneen ennakko-oletuksen naisesta huomaamatta, että Uuden testamentin aikaisessa kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi kehittynyt sosiaalinen hierarkia. Suurin osa miehistäkin oli alamaisia suhteessa harvojen miesten ja toisinaan naisten valtaan. Jälkimmäisten status tunnustettiin, ja aseman tuomaa kunniaa selvästi kunnioitettiin muun muassa kunnianimikkeiden kautta, kuten pontifex maximus (keisari), paterfamilias (perhekunnan pää), archisynagogos (synakoogan ylin toimihenkilö). Vastoin tätä kulttuurihistoriallista taustaa Uuden testamentin kristillinen palvelustyö on erilainen kuin patriarkaalisuuden hierarkkiset rakenteet.

3. Vastakulttuurinen johtajuus

Paavalin kirjeenvaihdosta käsitämme, että hän loi vastakulttuurin aikalaiselle johtajuusnäkemykselle (Clarke 2000). Vallan ja kunnian käsitteet, kuten virka” tai ”hallitsija” (archê), ”kunnia” (timê) tai ”valta” (telos), eivät ole löydettävissä apostolin kirjeistä, eikä niitä yhdistetä asemaan seurakunnassa ja sen viroissa. Paavali vältti kutsumasta itseään aikalaisin käsitein johtajaksi sekä kieltäytyi siihen liittyvistä symboleista ja rinnakkaiskäsitteistä. Sen sijaan hän kutsui yhteistyöverkossaan palvelleita toimijoita sekä miehiä että naisia tasavertaisuutta korostuvin sanakääntein. Näitä olivat syn- alkuiset nominit kuten työtoveri, yhteistyökumppani tai vankilatoveri. Erityisesti Paavali hahmotti seurakunnan tunnistettavat rakenteet hallitsijamielikuvien sijaan palvelustehtävinä hyödyntäen diakonia-sanaperhettä (diakonia, diakonos, diakoneô). Sanajoukko on Paavalin toistuvin tapa kertoa, millainen on seurakunnan palveleva olemus. Diakonia-sanaperheen käyttö saattaa palata takaisin opetuslasten kysymykseen: ”Kuka on suurin?” Jeesus vastasi: ”Jos tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija” (Mark 9:33-35; Matt 23:11; Luuk 22:26).

Uusi testamentti käyttää palvelemisen ideaa laaja-alaisesti selittämään Jeesuksen kuoleman sosiaalista ulottuvuutta toinen toisensa palvelemisena jopa niin, että statukseltaan ylhäisempi palveli alhaisempaa. Palvelija mielikuvasta versoi sekä kaikille Jeesuksen seuraajille kohdistunut elämäntapa ihanne että johtajuusajattelu. Seurakunnan eräänä tehtävänä nähtiin pyhien saattaminen valmiiksi palvelustyöhön. Kaikille kuuluvan palvelun Paavali kuitenkin erotti diakonos-sanan avulla tunnistetusta palvelustyöstä ja siihen erottautuneista henkilöistä. Näitä henkilöitä olivat esimerkiksi Apollos (1. Kor 3:5), Paavali (1. Kor 3:5, Ef. 3:7, Kol 1:23, 25), Tykitus (Ef 6:21, Kol 4:7), Epafras (Kol 1:7) ja Timoteus (4:6) Foiben lisäksi (Room 16:1).

Merkille pantavaa on, että kyseisistä diakonos-nominien asiayhteyksistä tulkitsija ei voi päätellä mitään hierarkiasta tai henkilöiden asemasta.  Klassisin esimerkki lienee se, että Paavali sovelsi Apollokseen ja itseensä tasavertaisesti diakonos-sanaan hyödyntäen maanviljelijäkielikuvaa (1. Kor 3:1–9). Toinen heistä oli istuttaja ja toinen kastelija Jumalan pellolla. Näin Andrew Clarkin mukaan Paavali käänsi päälaelleen aikalaiset sosiaaliset arvostukset. Paavali osoitti korinttilaisen asenteen korottaa ihmisjohtajia virheelliseksi hänen ja Apolloksen nähdessään itsensä palvelijoina. Paavalin valitsema kielikuva erityisesti soti tätä vastaan. Vain Jumala saattoi antaa kasvun.

4. Foibe ja diakonos

Uuden testamentin laajempi tarkastelu kumoaa niin nykyaikaiset lähtökohdat johtajakäsitteestä kuin patriarkaalisuuden nimissä oletetut ennakkoasenteet johtajuudesta. Diakonia-sanaperhettä alunperin sovellettiin niin orjaan (Filemon 13), naiseen (Room 16:1) kuin vapaaseen mieheenkin (Paavali itse; 2. Kor 11:23). Foibea Paavali kutsui diakonos-nominilla kuten muitakin tunnistetussa palvelustyössä mukana olleita. Miten meidän tulisi nähdä diakonos sananmerkitys Foiben kohdalla?

Lähdetään liikkeelle yleisistä huomioista. Paavalin kirjeissä diakonos-sana on varattu niin paikallisseurakunnan ”johdon” kuin Paavalin kiertävien yhteistyökumppaneiden tunnistamiseen. Sana on varattu kuvaamaan seurakunnan istuttajia (1. Kor 3:1–9), Kristuksen evankeliumin edestä kärsimistä (2. Kor 11:23), evankeliumin kuin sanan julistamista ja opettamista (Kol 1:23, 25), palvelustehtävässä olevia Jumalan palvelijoita (2. Kor 6:3, 4) ja paikallisen seurakunnan palvelemista (Kol 1:7).

Tarkemmat huomiot Roomalaiskirjeestä 16:1 ovat seuraavat. Roomalaiskirjeen luvussa 16:1–15 Paavali vahvistaa omalla apostolin auktoriteetilla listassa mainittujen yhteistyökumppaneidensa ja erityisesti Foiben palvelustehtävän: ”Minä suosittelen.” Toiseksi ”Kenkrean seurakunnan palvelija” vähintään viittaa säännöllisesti tapahtuvaan työhön, jota Foibe teki Kenkrean seurakunnan hyväksi (ks. Dunn). Myös diakonos sanaan liitetty temporaali partisiippi (oûsan) viittaa tehtävän jatkuvuuteen (pääverbi preesens ja partisiippi preesens) niin, että voidaan puhua virallisesta, seurakunnan ja Paavalin tunnistamasta palvelustehtävästä ja ehkä jopa johtoasemasta.

5. Lopetus

Suomalaiset käännökset puhuvat Foibesta palvelijana. Palvelija-käännös on oikeutettu monien sitä kritikoidessa, koska nimitys kuvaa Paavalin ja laajemmin Jeesuksen visioimaa tapaa ajatella seurakunnan johtamisen luonnetta.

Kritiikki on oikeutettua ”palvelija” käännöksen ollessa vajaa, koska se ei avaa kyseisten henkilöiden tehtävien sisältöä, ja käännöksessä hukkuu ajatus siitä, että diakonia-sanaperhe on Paavalin keskeisin tapa toistojen perusteella hahmottaa kristillinen palvelustehtävä ja seurakunnan johtamisen rakenne. Siten on turvallista tehdä johtopäätös, että Foibe oli yksi Kenkrean seurakunnan johtajista ja hänet voidaan tasavertaisesti rinnastaa muihin Jeesuksen evankeliumin palvelijoihin Paavalin kirjeissä.

Kuitenkaan emme tarkasti tiedä, mikä oli Foiben palvelustehtävä, mutta se oli jotakin erityislaatuista, jota Paavali mielellään apostolin auktoriteetilla suositteli. En kuitenkaan löydä mitään syytä ajatella Foiben sukupuolen perusteella, että hänen harjoittama diakonos olisi poikkeus muista diakonia-sanaperheellä kuvatuista evankeliumin palvelijoiden tehtävistä tai asemista seurakunnan hyvinvoinnin hyväksi Paavalin yhteistyöverkostossa (vertaa Apollos, Epafras, Paavali, Timoteus ja Tykitus). Näen hänet tasavertaisena Paavalin yhteistyökumppanina ja siten Uusi testamentti puoltaa miesten ja naisten tasavertaista palvelua ja johtamista seurakunnassa.

KOMMENTOI TEKSTIÄ FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Esa Hyvönen on Keravan helluntaiseurakunnan johtava pastori ja teologian maisteri (Th.M. Evangelische Theologische Faculteit, Leuven, Belgia), pääaineenaan Uuden testamentin eksegetiikka. Esa on jäsenenä Suomen helluntaikirkon eettisopillisessa komiteassa. Elämää hän ei osaa ottaa kovinkaan vakavasti, vaan leppoisasti, pilke silmäkulmassa.

Helluntailiike tarvitsee naisia ja miehiä yhdessä: RV-keskustelun loppulauseet

RV-lehdessä käytiin keväästä ja alkukesästä keskustelua naisen asemasta seurakunnassa. Ryhmämme kynäili useamman kommentin mielipidepalstalle, ja ryhmämme päätössanat julkaistiin tämän viikon lehdessä (46/2016). Koska kaikilla ei ole printtilehteä saatavilla ja netissä luettava versio haihtunee pian, laitamme tekstin myös blogiin luettavaksi:

Helluntailiike tarvitsee naisia ja miehiä yhdessä

Ristin Voiton palstoilla on keskusteltu naisten johtajuudesta seurakunnissa. Aihe on tärkeä, ja meidän väitteemme on ollut, että seurakunnassakaan johtajuudessa ei ole kyse sukupuolesta vaan Jumalan armoituksesta. Tämän tahdomme perustella suoraan Uudella testamentilla, emme vetoamalla vain kokemukseen tai hylkäämällä Raamatun arvovaltaa.

Tähän mennessä lehden palstalla käydyssä keskustelussa mielekkäintä on ollut keskustelu Raamatun teksteistä ja niiden tulkinnasta. Olemme kiitollisia kaikista haasteista, jotka ovat tarjonneet tilaisuuden pohtia väitteitämme.

Raamattu on Jumalan sanaa, jonka tulisi saada ohjata elämäämme ja käytäntöämme. Tarkoitus on yhdessä painia tämän Sanan merkityksen kanssa, ei spekuloida sillä, kuka tällä kertaa on feministi tai sovinisti, fundamentalisti tai liberaali.

Kuten olemme toistaneet, allekirjoitamme Raamatun auktoriteetin ja sanoudumme irti äärifeminismistä tai sukupuolineutraalista ideologiasta. Emme pyri häivyttämään sukupuolten eroa vaan toivomme seurakuntiin yhtä paljon hengellisiä äitejä kuin isiäkin.

Keskeinen lähtökohta on siinä, että luomisessa mies ja nainen asetettiin yhdessä hallitsemaan (1. Moos. 2:15). Naista ei asetettu alisteiseen rooliin, sillä heprean sana ”apu” (ezer) viittaa useimmissa tapauksissa Jumalaan ihmisten apuna. Hierarkkinen hallintasuhde on peräisin syntiinlankeemuksen kirouksesta. Kristus tuli kuitenkin korjaamaan synnin lisäksi lankeemuksen rakenteellisia seurauksia. Keskeisimpänä huomiona on myös, että ensimmäisen ja toisen sukupolven seurakunnassa oli naisjohtajia. He olivat 12 apostolin jälkeen valittuja johtajia, joihin nykyjohtajia voidaan monessa suhteessa rinnastaa. Paavali viittaa apostoli Juniaan (Room. 16:7), joka oli vieläpä arvostettu apostoli.

Juniasta ei voi tehdä miestä eikä hänestä voi tehdä muuta kuin apostolin. Yli vuosituhannen vallitsi yksimielisyys Junian naiseudesta, ja jopa ”naispappeutta” vastustanut Johannes Krysostomos (k. 407 jKr.) tunnusti Junian olleen naisapostoli. Keskeinen erimielisyys kirkkoisillä oli lähinnä siitä, oliko Junian nimi Junia vai Julia. Miehen nimi Junias tulee mukaan vasta myöhäisellä keskiajalla.

Myös Junian apostoliutta on vaikea kyseenalaistaa. Kreikankielisessä tekstissä on rakenne, jossa on sisäsijaa ilmaiseva prepositio ja monikon datiivi, joten se jäsentyy mielekkäimmin niin, että Andronikus ja Junia ovat itse apostoleita. Kohta ei voi tarkoittaa, että ”apostolit arvostavat heitä”, sillä tällöin Paavali olisi käyttänyt passiivin agenttirakennetta.

Junia käytti naisapostolina valtaa myös miesten yli, sillä on vaikea kuvitella arvostettua apostolia ilman auktoriteettia. Uudessa testamentissa on myös diakoni Foibe (Room. 16:1) sekä opettaja Prisca, jota Paavali yhdessä tämän miehen kanssa kehuu työtoverikseen, ja  Jonka hän jopa mainitsee kahdesti ennen miestä (Room. 16:3; 2. Tim. 4:19). Lisäksi Jeesuksen seuraajien joukossa on naisia, jotka evankeliumien tarkemman analyysin perusteella toimivat alkuseurakunnassa arvostettuina silminnäkijätodistajina.

Näiden huomioiden jälkeen on hyvä luoda katse niihin raamatunkohtiin, joilla yleensä perustellaan naisten alisteinen asema seurakunnassa. Vaatimus ”yhden vaimon miehenä” olemisesta (1. Tim. 3:2) selvenee siinä, että Paavalille Foibekin täyttää vaatimuksen. Kyse on siis ilmeisimmin yksiavioisuudesta.

Samoin 1. Kor. 14:34–35 näyttää vaientavan naiset, mutta koska Paavali muualla ei näytä olevan pahoillaan naisten puhumisesta profetoinnin muodossa (1. Kor. 11:5) tai Junian auktoriteetista, joka ilmiselvästi sisälsi puhumista, kohta ilmeisimmin puuttuu paikalliseen väärinkäytökseen.

Myös usein viitatussa kohdassa 1. Kor. 11:7–10 Paavali korostaa sukupuolten vastavuoroisuutta ja keskinäistä tasaveroisuutta Jumalan edessä (jakeet 11–12). Lisäksi Ensimmäisen Timoteuskirjeen toisen luvun monimutkainen tekstikohta kitkee seurakunnasta harhaoppia eikä rakenna johtajuushierarkioita.

Lopputulokseksi jää siis ymmärrys siitä, että Uusi testamentti avaa johtajuuden molemmille sukupuolille. Oli asia perheessä miten päin tahansa, seurakunta oli auki myös naisten johtajuudelle. Ajatuksemme eivät ole helluntailaisuudelle vieraita. Naiset ovat perustaneet pioneereina seurakuntia, kantaneet liikkeen kasvua harteillaan evankelistoina ja toimineet lähetystyössä vastuuasemissa. Pidämme siis luterilaisesta kirkosta tuotua, sukupuolittunutta pappisteologiaa vieraana tuontiaineksena helluntailaisuuteen, sillä yleisen pappeuden periaatetta noudattaen helluntailaisuudessa kyse ei ole erillisestä pappissäädystä, vaan Jumalan armoituksesta.

Suomen helluntailaisuudessa naisten vaikuttamismahdollisuudet ovat eri seurakunnissa erilaisia. Toisaalla naiset voivat palvella kaikissa toimissa aina pastoreina sekä johtotiimeissä asti, mutta toisaalla naiset rajataan pois palvelupaikoilta teologialla, jota on vaikea perustella. Toisissa paikoissa naisten johtajuuden kyseenalaistaminen lähentelee jo työpaikkakiusaamista.

Tilanteessa valitettavinta lienee epäjohdonmukaisuus: naiset saavat opettaa, toimia pastoreina sekä täysjohtajina lähetyskentällä, mutta samalla ”ylin johtajuus” halutaan säilyttää miesten käsissä. Tämä saattaa johtaa akrobaattisiin malleihin, jossa paperilla johtajaksi määritelty mies pyhittää valtarakenteet, oli tällä vaikutusta käytäntöön tai ei. Johtajuus ei ole vain sitä, mitä vanhimmisto tekee, vaan jokainen vastuussa oleva on johtaja. Valtarakenteen ylin Y-kromosomi ei riitä pyhittämään malleja, vaan kyse on kokonaisuudesta.

Itse olemme nähneet aiheen voimakkaan esillä pitämisen tärkeänä, sillä pidämme asiaa merkittävänä kutistumaan kääntyvän helluntailiikkeen tulevaisuuden kannalta. Emme aja naiskiintiöitä vanhimmistoihin, vaan tahdomme, että seurakunnat avaisivat ovet johtajuuteen jokaiselle, jonka Jumala on sukupuoleen katsomatta valtuuttanut.

Kuitenkin toivomme aiheen käsittelyyn kaikilta nöyryyttä ja kunnioitusta: nöyryyttä siinä, että jokaisen, myös meidän, tulee olla valmiita muuttamaan käsityksiään, jos perusteet näin vaativat. Kunnioitusta siinä, että eri tavalla ajattelevat eivät ole vihollisia, vaan veljiä ja sisaria.

Kunnioituksella edelleen

Tuomas Harri, Keuruu
Jonna Havukainen, Keuruu
Tuomas Havukainen, Keuruu
Sirkku Hoikkala, Kerava
Matti Kankaanniemi, Tyrvää
Anna Lehmuskoski, Tampere
Markus Mäenpää, Keuruu
Pilvikki Viitanen, Rovaniemi

Teksti on julkaistu aikaisemmin RV-lehden (45/2016) mielipidepalstalla.

KOMMENTOI TEKSTIÄ FACEBOOK-SIVULLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

Teksti on ainakin vielä luettavissa RV-lehden sivuilla.

Sisaremme Foibe – Roomalaiskirjeen ensimmäinen tulkitsija

Kirjoitan kolme erillistä kirjoitusta Foibesta (Room. 16:1–2). Toivon, että nämä tekstit auttavat avaamaan silmiämme naisen aseman ymmärtämiselle alkuseurakunnassa sekä Raamatun tulkinnan tarpeellisuudelle siinä, miten johtajuus ja naisen asema voidaan käsittää nykyseurakunnassa.  Tässä ensimmäisessä kirjoituksessa tarkastelen lyhyesti määrällisen aineiston valossa naisen asemaa Uudessa testamentissa suhteutettuna sanontaan ”sisaremme Foibe” (Room. 16:1). Erityinen huomiomme kiinnittyy Foibeen Paavalin Kirjeen roomalaisille postinkantajana.

Lähtökohta

Aluksi on hyvä tarkastella lähtökohtia ja tilastoja. Sana ”veli” esiintyy Uudessa testamentissa 345 kertaa, joista 78  kertaa (tai tulkinnallisista syistä korkeintaan 84) merkitsee uskon veljeä. Jälkimmäinen esiintyy myös kollektiivisena joukkona, johon saattoi kuulua myös aikalaisen tavan mukaan naisia.

Sana ”sisko/sisar” esiintyy Uudessa testamentissa 25 kertaa, joista viisi merkitsee uskon sisarta ja joista kaksi on mainittu nimellä (Foibe Room. 16:1 ja Apfia Filemon 1).

Raamattu ja Uusi testamentti ovat täynnä vastaavia tilastollisia esimerkkejä, joissa mies painottuu määrällisesti enemmän kuin nainen, vaikka molemmat sukupuolet näyttäytyvät samoissa rooleissa tai asemissa käytettyyn sanaan nähden. Vertailun vuoksi esimerkiksi sana opetuslapsi esiintyy 269 kertaa, mutta ainoastaan yhden kerran femiinimuodossa (kr. μαθήτρια, mathetria) viitaten naiseen nimeltä Tabita (Ap. t. 9:31). Toisinaan evankeliumien tekstit sisältävät käsitteen opetuslapsi naisista verraten kahteentoista opetuslapseen ilman sanaa opetuslapsi (esim. Luuk. 8:1–3), mutta todennäköisesti useammin nainen sisältyy maskuliiniseen monikkoon. Näistä lähtökohdista tarkasteltuna Foibe on tilastollinen poikkeus, josta voidaan päätellä, että hänet mainitaan erityisestä syystä Paavalin Kirjeessä roomalaisille.

Erityinen syy

Mikä on erityinen syy mainita Foibe? Vastaus: asiayhteys.

Keväällä 56 tai 57 jKr. Paavali aikoo matkustaa Korintista Jerusalemiin toimittamaan köyhälle seurakunnalle rahalahjan. Hänen katseensa on jo kääntynyt länteen, aina Espanjaan saakka. Yksi Roomalaiskirjeen tarkoitus on valmistaa Rooman seurakunta ottamaan Paavali vastaan, ja hän asettaa toivon sen kykyyn lähettää hänet länteen (Room. 15). Ennen saapumistaan Roomaan hän postittaa edellään työtänsä ja opetustansa tunnetuksi tekevän kirjeen, jonka loppuun on nykyisessä muodossaan sijoitettu suosituskirje. Ensimmäinen rivi tätä suosituskirjettä kuuluu: ”Minä suosittelen teille Foibea, meidän sisartamme” (Room. 16:1).

Rooman valtakunnassa ei ollut postitoimistoa muuta kuin valtakunnan virallisissa asioissa. Kirjeen lähettäminen vaati tuekseen luotettavien ihmisten turvan ja verkoston. Kristilliset papyruskirjeet osoittavat, että kirjeen kantajaa kutsuttiin erityisesti ”veljeksi” (esim. P. Oxy LVI 3857). Matkustaminen oli muinaisen Välimeren ympäristössä vaarallista, ja kaupallinen majoitus sisälsi moraaliset riskinsä. Suosituskirjeiden tehtävä oli suositella postinkantajaa ja varmistaa ystävällinen, yksityinen ja vieraanvarainen vastaanoton ruoasta majoitukseen (Witherington III 2004, 382). Ilmeinen tarve oli erottaa taloudelliseen hyötyyn pyrkivä teeskentelijä aidosta uskovasta ja siksi sana ”veli”, tai Foiben tapauksessa ”sisar”, varmisti hänen kuuluvan paikkakuntien rajat ylittävään Jumalan perheeseen. Paavalin suosituksen painopiste on Foiben moraalisessa luonteessa. Hän itse oli auttanut muita vastaavissa tilanteissa (Room. 15:2). Nämä taustat ja mahdollinen historiallinen asiayhteys mielessä monet tulkitsijat – riippumatta heidän mielipiteestään naisen asemasta – ovat nähneet Foiben Paavalin Kirjeen roomalaisille postinkantajana (Dunn 1988b, Moo 1996, Morris 1988, Mounce 1995, Keener 1993, Osborne  2003, Witherington III 2004).

Lopetus ja johtopäätös: postinkantaja kirjeen opettajana

Postinkantajan tehtävä on useasti kuitenkin asia, josta ei paljoakaan puhuta. A. M. Hunter onkin todennut kauniisti Foibesta Roomalaiskirjeen kantajana (Mounce 1995, 272, nootti 34): ”Hän kantoi vaatteissaan koko kristillisen teologian tulevaisuuden.” Keener (1992, 446) väittää, että Foibe ”selitti suusanallisesti Paavalin kirjeessä mitä tahansa asiaa, jota kuulijat eivät ymmärtäneet”, koska muinaisen Rooman aikana kirjeet luettiin ääneen osoitetulle yleisölle, ja postinkantaja toimi kirjeen virallisena lukijana ja tulkkina. Tämä on antiikista tunnettu postinkantajan tehtävä. 

Foibe selitti suusanallisesti Paavalin kirjeessä mitä tahansa asiaa, jota kuulijat eivät ymmärtäneet

Päätelmä kaikesta on yksinkertainen: Foibe postinkantajana oli Paavalin Kirjeen roomalaisille ensimmäinen opettaja. Näin löydämme Uuden testamentin välittömästä, historiallisesta viitekehyksestä mahdollisen kytköksen naiseen apostolisen kirjeen ja opin opettajana. Sisaremme Foibe oli Paavali luottama nainen tämänkaltaiseen tehtävään.

Palataan lähtökohtaan. Foibe on Raamatun sivuilla naisena tilastollinen poikkeus. Tämä johtuu yksiselitteisesti Raamatun edustamasta patriarkaalisesta kulttuurista. Samassa luvussa mainitut Apolloksen opettaja Priscilla tai naisapostoli Junia ovat yhtälailla poikkeuksia. Miten nämä tilastolliset poikkeukset pitäisi tulkita suhteessa niihin teksteihin, joissa Paavali rajoittaa naisen palvelustehtävää kuten 1. Tim 2:11–14?


Helluntaitaustainen Uuden testamentin professori Craig Keener huomauttaa seuraavasti: ”Raamattu sallii naisten palvelustehtävän normaaleissa olosuhteissa, mutta kieltää sen poikkeuksellisissa olosuhteissa.” Jotkut väittävät tämän selitysmallin päinvastoin, että naiset voivat palvella poikkeuksellisissa olosuhteissa, mutta miesten johtajuus on Raamatun normi. Mielestäni Foibe on kuitenkin osoitus päinvastaiseen suuntaan. Paavali ei rajoita häntä toisin kuin Efeson naisia 1. Timoteuskirjeen mukaan, koska Efesossa naiset olivat osana harhaopin levittämistä (ks. sarja aiheesta). Keener toteaa, että Paavalin tarve rajoittaa Efeson naisia syntyi näistä poikkeuksellisista, historiallisista olosuhteista, jossa naiset sekä levittivät että omaksuivat harhaoppeja. Kaikkialla näin ei ollut Rooman valtakunnassa kuten Foiben ja Pricilla roolit opettajina Uuden testamentin sivuilla osoittavat.


KOMMENTOI TEKSTIÄ FACEBOOK-SIVUILLAMME TÄSTÄ LINKISTÄ

________________

Esa Hyvönen on Keravan helluntaiseurakunnan johtava pastori ja teologian maisteri (Th.M. Evangelische Theologische Faculteit, Leuven, Belgia), pääaineenaan Uuden testamentin eksegetiikka. Esa on jäsenenä Suomen helluntaikirkon eettisopillisessa komiteassa. Elämää hän ei osaa ottaa kovinkaan vakavasti, vaan leppoisasti, pilke silmäkulmassa.